Miksi rakastan ja vihaan Nuorgamia (sivustoa, ei kylää)

Nuorgam on huhtikuussa 2011 aloittanut musiikkisivusto. Suomen pohjoisimmasta kylästä nimensä ottanut sivusto on kasvanut nopeasti tykätymmäksi kuin perinteiset musiikkilehdet. Sen FB-sivun tykkäyslukumäärä – 5339 – jättää selkeästi taakseen esimerkiksi perinteisten Soundin ja Suen vastaavat. (Nuorgam toki toimii vain verkossa ja tehokkaasti someen linkittyen).

Syystäkin. Nuorgam tekee Suomessa parhaiten netti- ja some-aikaan sopivaa kirjoittavaa musajournalismia. Siksi rakastan sitä.

Nuorgam tekee sen vapaaehtoisvoimin. Siksi vihaan sitä.

Aloitetaan jälkimmäisestä. Kirjoitan pääasiassa musiikkiin painottuvia juttuja sanoma- ja kulttuurilehtiin. Olen aika hyvä niissä, tunnen kentän ja musiikkihistoriaa. Kirjoitan fiksusti.

Vaatimattomat palkkioni voidaan perustella sillä, että lukijat haluavat maksaa laatujournalismista, laajasta musatyylikirjosta ja hassuista otsikoistani paperilehdessä. Ilmaiseksi luettavissa oleva Nuorgam tarjoaa yhtä lailla hyviä juttuja, mutta uusmediamonneille paremmin sopivassa formaatissa. NRGM:n juttuja voi jakaa ja kommentoida vaivatta, videot ja Spotify tuovat multimediaalisuuden juttuihin.

Ammattimaisen musajournalismin puolustaja minussa näyttää soo soo -sormea. Esimerkiksi näin hyvästä jutusta minusta kuuluisi maksaa tekijälle. Kun lukijoille on tarjolla ilmaiseksi tämän tason juttuja, on perinteisten sanomalehtikriitikoiden ja musatoimittajien hankalampi hankkia leipäänsä. Kun lukijat tottuvat ilmaiseen ja mainoksettomaan musajournalismiin, ajautuvat ammattitoimittajat yhä lähemmäs reunaa.

Toisaalta rakastan Nuorgamia. Lukijana ja musafanina.

Se on tajunnut erinomaisesti netin luonteen. Sen ettei lehden nettiversio ole vain mainossivu, jolle dumpataan parit blogit ja juttuja lehdestä. Tämä näkyy juttutyypeissä ja sivuston rakenteessa.

Nuorgam ei ole portinvartijamedia. Se ei ole minkään musan erikoismedia. Jos otan käteen jonkun perinteisen musalehden, usein niiden toimittajat tuntuvat kyselevän itseltään ”saako tästä pitää”, ”onko tämä uskottavaa”. Tämä puuttuu Nuorgamista.

Nuorgamin jutut ovat usein kirjoittajan tunnustuksia ja perusteluita omalle suosikilleen, kuten vaikka Janne Siirosen hieno Fun, love and monotomy -juttu. Koska erimielisyyksiä tulee aina musiikista puhuttaessa ja kirjoittajat eivät muista kaikkia ilmiön osapuolia, käydään juttujen kommenttiosioissa useimmin täydentävää keskustelua. Usein kirjoittaja osallistuu myös näihin. Lukijakunta kyllä korjaa netissä juttujen puutteita ja jatkaa keskustelua, jos kommentointi on tehty riittävän helpoksi.

Jos joku on eri mieltä, niin saa olla. Netissä on tilaa eri äänille. Jos vuosien parhaimpien pop-hittien listoilta unohtuu joku, niin siitä keskustellaan. Jos joku tietää Liettuan musiikista, hän saa siitä kirjoittaa. Musiikkifanit tekevät sitä, mistä diggaavat: jakavat tietoutta kuuntelemisen arvoisesta musasta. Se on innostunutta ja aika innostavaa.

Nuorgam näyttää myös tällä hetkellä tietä uusien juttutyyppien suhteen. Ehkä riippumattomuus lehtiformaatin perinteestä antaa rohkeutta kokeilla uusia tyylejä kirjoittaa musiikista. Karuimmat festarikorvaajat tai levyraati esimerkkeinä.

Jos olisin jonkun kirjoittavan musiikkimedian päällikkö, kääntäisin katseeni Nuorgamiin. Siellä on paitsi paljon rekrytoimisen arvoisia kirjoittajia, myös Suomen paras näkemys siihen, miten toimiva verkkosivu musamedialle rakennetaan. Radio Helsinki näin jo teki.

Ugh, olen puhunut. Saa kommentoida.

– Petri Rautiainen

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s