Arkistoista: Alan Courtis

Tänään arkistoista paljastetaan Alan Courtisin haastattelu, jonka tein Voimaan pari vuotta sitten.

Kyseessä oli äänitaidepaja Turussa, jonka tunnelmia haistelin muutaman tunnin verran. Jutussa on mukana laajempi Courtisin historiikki, joka sisältää huikeita projekteja ja kiinnostavia ajatuksia.

Osallistavat taideprojektit ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Miksi jättää niin tärkeä asia kuin musiikki vain ammattimuusikkojen asiaksi?

Lähden itse asiassa muutaman tunnin päästä tekemään samantyyppisestä projektista juttua. Se ilmestyy ainakin Voimassa.

 

Nuottiviivaston ulkopuolelle

– Alan Courtisin työpaja rohkaisi soittamaan säännöistä huolimatta

 

”Tämä tässä on partituuri teidän ryhmällenne, siitä on tarkoitus tehdä tunnissa sävellys, jonka te esitätte”, leppoisa argentiinalaismuusikko Alan Courtis sanoo ja asettaa taitellun kangaspalan soittimia käsissään pitävän ryhmän keskelle. Turun B-Galleriaan kokoontunut ryhmä tutkii hetken kangaspalan kuviointia, keskustellen siitä, minkälainen musiikki sopisi parhaiten kuvaamaan kunkin väristä ruutua.

Ryhmälaiset esittelevät sitten toisilleen epätavalliset soittimensa: löytyy säilytysrasia, jonka kantta kolistelemalla ja sulkemalla saa ääntä. Yhdellä on teräksinen mittanauha, jota heiluttamalla saa aikaan peltistä jyrinää. Eräs osallistuja tulkitsee kangaspalaa omalla kehollaan, tanssien.

Tunnin päästä kukin kolmesta ryhmästä esittää oman tulkintansa paikalle saapuneelle yleisölle. Lopputulokset kuulostavat yllättävän hyviltä, vaikka tässä työpajassa prosessi ja omien rajojen testaaminen ovatkin perinteistä musiikillista onnistumista tärkeämpiä.

”On tärkeää ylittää se raja, kun ihmiset pelkäävät soittavansa väärin tai luulevat, että heitä jotenkin testataan”, Courtis kertoo. 

”On aikamoinen menestys saada 20 työpajan osallistujaa – joista suurin osa ei ole muusikkoja ja jotka eivät ole koskaan ennen tavanneet – esittämään sävellys. Perinteisessä konservatoriossa tähän menisi vuosia.”

 

Jos joku on elänyt rajojen yli tallovan ”miksei?”-periaatteen mukaan, niin Alan Courtis itse. Noiseskenen legendaksi nousseen 37-vuotiaan argentiinalaismuusikon historia on vähintäänkin värikäs: artistin levytyksillä voi kuulla muun muassa kasettinauhojen vahvistettua rahinaa, kielettömän sähkökitaran kiertoääntä tai monumenttien kuten – Eiffel-tornin – raapimista.

Courtisin kuuluisan, nykyisin jo lopettaneen Reynols-bändin ensimmäinen julkaisu oli ”dematerialisoitunut CD” eli tyhjä kotelo. Bändi protestoi kerran argentiinalaista keikkakäytäntöä kytkemällä kitarat vahvistimien sijaan yhteen kurpitsaan. Argentiinalaiset poliisit keskeyttivät kyseisen, äänettömän keikan, sillä se ”oli huono esimerkki turisteille ja antoi huonon kuvan maasta”. 

Kun Reynols toisella kiertueellaan joutui karkotetuksi Isosta-Britanniasta työlupien puuttumisen verukkeella, se uhkasi tekevänsä äänitteen laittomaksi julistettujen papereiden kahinasta heidän käsissään – poliittisuus ei ole koskaan jäänyt Courtisille vain julistaviin lyriikoihin.

”Kaikki musiikki on poliittista, tavalla tai toisella. Se voi olla avointa tai sitten ei”, Courtis toteaa. 

”Minulle työskentely vammaisten kanssa on todella poliittista, se miten heidät saadaan hyväksytyksi osaksi maailmaamme. Moni ei luultavasti edes pidä heitä ihmisinä, mutta heidän roolinsa elämässä on yhtä tärkeää kuin kenen tahansa.”

 

Parhaiten Reynols tunnettiinkin siitä, että sen rumpalilla Miguel Tomasinillä on Downin syndrooma. Myös Courtisin nykyisen bändin rumpali on pahasta onnettomuudesta kuntoutuva argentiinalainen muusikko. Courtis työskentelee omien projektiensa ohessa vammaisille tarkoitetussa keskuksessa, jossa musiikilla on keskeinen rooli. Hän haluaa painottaa, että mielenkiintoista ja haastavaa musiikkia voivat aivan hyvin tehdä myös he, jotka eivät kykene perinteisen klassisen musiikin vaatimuksiin. Courtis antaa keskustelun mittaan esimerkkejä musiikin normien tilannesidonnaisuudesta.

”Täytyy nollata itsensä, ja ymmärtää heidän erilaisia, mutta arvokkaita kykyjään”, Courtis kertoo työskentelystään vammaisten kanssa.

”Täytyy antaa heidän kertoa sinulle, mikä on heille mahdollista ja mikä ei. He ovat kaikki erilaisia, ei ole olemassa universaalia reseptiä kaikille.” 

Viimeinen lause voisi hyvin tiivistää myös tuotteliaan ja jatkuvasti uutta etsivän Courtisin oman  periaatteen.

 

Teksti: Petri Rautiainen 

Kuva: Lauri Hannus 

 

Nosto: ”Minulle työskentely vammaisten kanssa on todella poliittista, se miten heidät saadaan hyväksytyksi osaksi maailmaamme.”

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s