Arkistoista: Turun teknokulttuuri ennen ja vuonna 2010

Vietin fantastisen viikonlopun kahden turkulaisen elektronisen musiikin yhdistyksen bileissä. Perjantai meni Tyemyy:n aktiivien kanssa ja lauantaina juhlittiin X-rustin 20-vuotista taivalta.

Olin jo vuonna 2010 kiinnostunut elektronisesta tanssimusiikista. Tein tämän aukeaman jutun silloin Turun ylioppilaslehteen. Haastattelin todella montaa, 4-5, tekijää ja koostin jutun kahteen tasoon: ennen ja nyt.

Joitain lapsellisuuksia kirjoitustyylissä näkyy olevan, mutta itse juttu tuntuu kiinnostavan edelleen, kun sitä sopiviin keskusteluihin linkkailen.

 

Turkulaiset teknotanssit syntyvät tekemällä itse

 

Turussa on reivattu neljällä vuosikymmenellä. Kesällä 1989 Hyperdelic Housers -kolmikko toi Suomeen ensimmäiset varastohallireivit. 2010-luvun Turussa tanssitaan edelleen pioneerien jalanjäljissä – tosin hyvin eri tavoin.

 

Kesä 1989, Iso-Britannia. Ennätyksellisen kuuman kesän aikana brittiläistä yhteiskuntaa vavisuttaa uudentyyppinen musiikkikulttuuri. Ensimmäiset reivit – siis elektronisen musiikin tahdittamat laittomat bileet – tuovat pelloille tuhansia ja tuhansia ekstaasin voimalla tanssivia ihmisiä.

Ne olivat jotain ennennäkemätöntä, jotain minkä merkitystä kerrataan jälkeenpäin lukuisissa brittiläisissä artikkeleissa ja dokumenteissa.

Vapaasti yhteen kerääntyneet, räjähtäneen ekstaasibuumin ja housejumputuksen vapauttamat ihmiset muodostuivat myöhemmissä tulkinnoissa vastalauseeksi vahvasti luokkiin jaetulle yhteiskunnalle. Reivejä on pidetty tanssivina protesteina ajan yksilökeskeiselle hengelle – silloinen pääministeri Margaret Thatcher oli kahta vuotta aikaisemmin kuuluisasti todennut ”ettei yhteiskuntaa ole, on vain yksilöitä”.

Reivit osoittivat, että me-hengen sytyttämiseen tarvittiin oikeastaan vain hieman tilaa ja kovaa soitettua elektronista musiikkia.

 

Kesä, 1989, Turku. Esko Routamaan, Tommi Grönlundin ja Mika Vainion muodostama Hyperdelic Housers järjestää vapaaehtoisten tuella ensimmäiset kotoiset reivit. Tästä alkaa noin kolmen vuoden jakso, jolloin lukemattomat tanssinnälkäiset turkulaiset pääsevät kokemaan uudenlaisen acid house -musiikin ravintolarajoitteiden ulkopuolella. Koko yön kestäviä tapahtumia on milloin missäkin: varastoissa, vuokratuissa biletiloissa, Kupittaan vanhalla savitehtaalla.

Näiden acid house -kekkereiden myötä Suomeen rantautuu uudenlaisen musiikkityylin lisäksi moderni bilekulttuuri. Huumeiden laaja viihdekäyttö jää tosin aikalaistodistajien mukaan Brittien saarille.

Toki Suomessa oli tanssittu ennenkin, mutta enimmäkseen hillitysti pari- ja diskotanssia. Muutos koko yön kestävään savun ja äänekkään acid housen yhteiskokemukseen oli ”täydellinen”, kertoo muutoksen kokenut, pelkällä etunimellä esiintyvä Heikki.

”Kannattaa muistaa, että keskiolut-baarit menivät kymmeneltä kiinni, yökerhot viimeistään puoli kaksi. Ovella oli kymmenen kerberosta kyttäämässä, ettei nuoriso vaan villinny liikaa – kaikki oli siis ihan kekkoslandiaa vielä”, Heikki muistelee.

”Musa oli ’vaihtoehtohetkiä’ lukuun ottamatta luokatonta listapaskaa. Kårenin lisäksi viikonlopun kohokohtia olivat TVO:n ’levyillat’, joissa usein soi indie- tai Stooges-henkinen rock – sitten tuli Hyperdelic Housersin varastohallimeininki, joka räjäytti pankin.”

 

Siinä missä brittien reivejä glorifioidaan edelleen kansakunnan yhdistäjänä, turkulaisen acid house-skenen merkityksestä löytyy lähinnä sivuhuomautuksia. Useimmiten acid-skene liitetään osaksi turkulaista punk-vastarintaa, epäkaupallisen ja omaehtoisen toiminnan jatkeeksi. Bilekulttuurin edelläkävijänä se ansaitsisi lisävalotusta, ainakin Heikin mukaan:

”Acid house-ilmiö oli ihan tasan yhtä merkittävä juttu Suomen musiikkielämälle kuin joku Suomen Talvisota 1939–1940 – ehkä jopa omasta mielestä merkittävämpi.”

Käypä esimerkki on tanssikulttuurin mullistus:

”Acid house antoi suomalaiselle heteromiehelle luvan tanssia ihan tanssimisen ja musiikin itsensä vuoksi, ilman naiseniskutarkoitusta tai väkinäistä hassuhaalari-pelleilyä. Vielä joskus kesällä 1988 en olisi voinut kuvitella, että parin vuoden päästä tanssisin yön yli ihan vapaaehtoisesti.”

 

Ehkäpä Hyperdelic Housersin perintö onkin juuri pienissä muutoksissa, jotka ovat vakiintuneet yöelämän normeiksi. Edes ryhmän Grönlund ei näe hirveästi yhteyttä silloisen toiminnan ja vallinneen yhteiskunnallisen tilanteen välillä.

”Turussa on aina ollut äärimmäisen ummehtunut sosiaalinen ja konservatiivinen ilmapiiri. Kun meidän toiminta oli omaehtoista niin jotkut saattoivat kokea sen radikaalilla tavalla raikkaaksi ja innostavaksi. Ainakin itse olimme innostuneita ja näimme paljon vaivaa bileiden järjestämisen eteen.”

Myös Heikin mielestä reiveihin liitetty yhteisöllisyys on liioiteltu myytti, ainakin verrattuna uudentyyppisen musiikin murrokseen.

”Henkilökohtaisia tanssikicksejähän sieltä mentiin hakemaan, vaikka niissä bileissä oli toisaalta vahva yhdessä olemisen ja tekemisen meininki. Olihan se tavallaan suuri juttu, että toisilleen vieraat ja erilaisiin alakulttuuriryhmiin kuuluvat tyypit tanssi niissä halleissa vieri vieressä. Yksi leimallinen piirrehän oli, että bileissä kävi kaiken sorttista jengiä ja kaikilla oli hauskaa. En muista minkään sortin tappeluita, toki sedät siniset sulkivat bileitä aina silloin tällöin.”

Hyperdelic Housersin veturi alkoi hidastua 90-luvun alussa, ”uutuudenviehätyksen kadottua” ja muiden tahojen ottaessa yöelämän vetovastuuta. Grönlundin mukaan yksi osatekijöistä oli periturkulainen viranomaisvastustus.

”Joskus 90-luvun alkupuolella olimme oikeudessakin aiheesta ja siitä kaikesta alkoi olla jo liikaa vaivaa.”

 

… Ja nyt 

2010-luvulla reivikulttuuri ja pioneerien perintö on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuollut. Ääripäästä löytyy huippusuosittu ja visuaalisesti viimeistelty Hitto-klubi, joka tuo uutta elektronista musiikkia tasaisin väliajoin Klubille. Toisaalla undergroundissa ihmiset tamppaavat lattiaa pienemmän budjetin epäkaupallisissa ja itsejärjestetyissä teknobileissä. Puitteissa ja yleisömäärissä on suurta eroa, mutta kenties syvemmältä löytyy yhtäläisyyksiä.

 

Hitto-dj Riku Mikkola aka NoBets kertoo juuri kolme vuotta täyttävän klubin syntyneen acid house -skenen tavoin reaktiona klubikulttuurin pysähtyneisyydelle.

”Hitto-klubi tehtiin punk-asenteella, koska ei ollut klubimusiikin saralla sellaista, missä saisi revitellä kunnolla, ilman ylimääräisiä säännöksiä. Kiksutrance-kulttuurissahan se porukka tulee sinne pääsääntöisesti tanssimaan. Hitoissa taas se sekoilu on kuitenkin tärkeintä, mitä myös se musiikki avittaa.”

Pioneerien tavoin Hitto-klubi on tuoreen konemusiikin eturintamassa. Heidän bileissään on myös onnistuttu tasaamaan yksi niistä asenteista, jota vastaan elektronisen musiikin tekijät ovat aina kapinoineet: jako ihastelevaan yleisöön ja jalustalle nostettuun esiintyvään artistiin. Hitto-dj:t ovat aina itse vahvasti mukana bilefiiliksessä.

”Kyllä se menee aina siihen, ettei puoli kahdesta eteenpäin muista mitä on tapahtunut”, Nobets naurahtaa.

”Porukkaa käy sitten myöhemmin kiittelemässä musiikista, ei se ihan perseelleen voi mennä.”

 

Seppo Uimonen on taas toiminut underground-teknobileiden järjestäjänä jo viitisen vuotta. Hänen mukaansa syy maanalaisuuteen tulee siitä, että ”baareissa meitä katsotaan vähän kieroon, ja musiikista tai volyymistä saatetaan huomautella.”

Ja volyymiä ug-bileissä piisaa. Toisteinen, äänekäs tekno ja riittävän virikkeetön valaistus helpottaa vajoamista transsiin.

”Teknon ja hardcore-technon vaikutus kehoon perustuu sille, että ne tuntuvat elimistössä”, Uimonen selittää.

”Musiikin tempo on reilusti normaalia sydämenlyöntitahtia nopeampi. Kun ihmiset vielä valvoo ja tanssii koko yön, niin siitä tulee transsimainen kokemus. Vähän sama kuin pitkän matkan juoksussa tai triathlonissa, mutta musiikin kanssa.”

Tanssikulttuuriin on vähintään diskosta lähtien kuuluneet päihteet. Erityisen kovaan syyniin ovat joutuneet teknobileet. Uimonen, joka on itse absolutisti, kertoo että itse asiassa huumeet vaikeuttavat oloa heidän bileissään.

”Ne jotka hakee elämyksiä päihteiden tai viinan kautta eivät pysty nauttimaan siitä musiikista mitä soitamme. Nopea ja aggressiivinen musiikki vaikuttaa ilmeisen negatiivisella tavalla amfetamiinijohdannaisia vetävien ihmisten fiiliksiin.”

Pienen budjetin kellaribileissä myös korostuu ”ulossuljettujen” spontaani yhdessäolo.

”Monesti meidän tapahtumissa on kysytty esimerkiksi yleisöltä, jos joku voi myydä hetken lippuja tai käydä ostamassa vessapaperia. Ja sitten ihmiset ovat osallistuneet todella mielellään. Oikeastaan tee-se-itse tai tee-se-yhdessä-tekeminen luo sen kokonaisjutun musiikin kanssa.”

Näkeekö Uimonen skaalan ääripäistä löytyvistä järjestäjätahoista jotain yhteistä?

”Rakkaus musiikkiin. En halua mitenkään dissata isompien klubien järjestäjiä, en usko että kukaan tästä hyötyy taloudellisesti. Kyllähän tämä on vapaaehtoistyötä kaikki, meillä on vaan eri jutut mitä tehdään.”

 

Teksti: Petri Rautiainen

Mainokset

Vastaa

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s