Arkistoista: Cheekin kolmen tähden vähemmän kohuisa arvio

Räppäri Cheekistä, levyarvioista ja musiikkikritiikistä keskustellaan taas.

Alla kirjoittamani kolmen tähden arvio, jonka ansiosta en joutunut (ainakaan tietääkseni) mustalle listalle. Arvio julkaistiin Turun Sanomien paperilehdessä viime kuussa.

En lähtenyt arviossa ruotimaan arvomaailmaa tai massakulttuuriin vääryyksiä, koska lyhyt mitta ja mieluummin fokusoida levyn tematiikkaan. Cheek haluaa kuitenkin olla ristiriitaisempi ja monipuolisempi persoona kuin mitä julkisuuskuva kertoo. Eri asia onko aihe lopulta niin kiinnostava tai hienosti toteutettu, että se kantaisi levymitan.

 

Cheek – Kuka muu muka (Liiga Music)

2013

3/5

Cheekin kansi

 

Cheekin kahdeksas studioalbumi kertoo elämästä Cheek-kuplan sisällä. Kuka muu muka -levyn avausbiisi Älä pyydä mitään toimii muiden räppäriä koskevien mielikuvien tuuletuksena. Loppulevyllä Cheek ottaa tarinaansa haltuun ristiriitojen kautta.

Levyn helmi Ota mut kiinni kertoo vakavamman suhteen kaipuusta naistyrkkyjen maailmassa. Sinkkubiisi Timantit on ikuisia löytää kiintopisteen musiikinteosta hypen ja mammonan pyörityksessä. Kaikkinensa piirtyvä kuva on jännitteineen moniulotteinen muttei erityisen näkemyksellinen. 

Muusikkona Tiihosen kehitys on ilmeisintä tarttuvissa kertosäkeissä ja hienostunutta soitinarsenaalia ja urbaaneja bassovonkumia yhdistelevissä sovituksissa. Räppärinä hänen monotoninen tyylinsä on liian alisteinen tarinankerronnalle.

 

– Petri Rautiainen

Mainokset

Arkistoista: Arttu aka Lump

Viikonlopun alkamisen kunniaksi arkistoista tiukalla konemusiikilla Euroopassa läpilyönyt Arttu, entiseltä taiteilijanimeltään Lump.

Haastattelin Arttua viime kesällä ennen Kuudetta aistia. Haastis toteutettiin spostitse, ja juttupaikkana oli viikonloppuliitteen Artisti paljastaa, joten juttuun piti saada jokin hauska ja aiemmin tuntematon kertomus tai ajatus. Se on jätetty ihan jutun loppuun.

Ehkä jutussa näkyy konemusiikin selittämisen vaikeus. Miten pukea sanoiksi kiinnostavat rytmiset ja ruumiilliset jutut, ja vielä niin, että keskiverto lukija ymmärtää niistä jotain? Jutun kantava idea on tietyllä tavalla musiikin maailmanmatkalaisuus ja tietyn musiikillisen perinteen omaksuminen.

 

Artun sydämessä sykkii funk

 

Arttu studiossa.

 

Joskus nimi on enne. Ei Artun tapauksessa.

Lump-nimestä pelkkään etunimeensä vaihtanut Arttu Snellman tekee konemusiikkia, jonka arvaisi tulevan Yhdysvaltojen housen ja teknon syntysijoilta. Detroitista, Chicagosta, paikoista, missä afroamerikkalaisen musiikin sielukkuus elää nykytuottajien rytmikkäissä konebiiseissä.

Mies nimen takana ei ole myöskään asunut Suomessa vuosiin. Uudesta-Seelannista tavoitettu Arttu on juuri muuttamassa Berliiniin. Siellä hän on vieläkin lähempänä niitä eurooppalaisia kaupunkeja, joissa digataan erityisen paljon hänen tyylitietoisesta, analogisesta house-soundistaan.

Parin viime vuoden aikana Artun tyylillä on ollut yhä enemmän tilausta. Tästä kertovat muun muassa julkaisut arvovaltaisilla hollantilaisilla Clone- ja 4Lux -levymerkeillä.

– Mun tuotannot alkoivat aika kokeellisella linjalla, Arttu kertoo.

– Muutaman viime vuoden aikana olen kuitenkin panostanut 100% musiikkiin. Se on mahtava tunne.

 

Artusta, siis siitä Snellmannista, ei saa hirveästi juttua irti, mutta musiikistaan hän kyllä kertoo. Innostus afroamerikkalaiseen musiikkiin tuli varhaisessa vaiheessa.

– Joskus 12- tai 13-vuotiaana muhun yhtäkkiä iski blues-musiikki, Arttu muistelee.

– Kaikki kesätyörahat menivät blues-vinyyleihin Mississippi delta bluesista 60- ja 70-luvun Chicagon bluesiin.

Bluesista hän kertoo luontevasti jatkaneensa souliin ja funkkiin. Jälkimmäiseen termiin hän on kiintynyt. Sanakirjaselityksen mukaan funk viittaa vahvaan ruumiilliseen hajuun, kuitenkin hyvässä mielessä. Arttu määritteleekin nykyään ”tiukan” ja ”lihavan” soundin päämääräkseen.

Funkin jälkeen kuvioihin tuli house, rumpukoneilla ja synilla tuotettu tasatahtinen tanssimusiikki.

– Vuosina 1987–88 kuulin nuorena pojansällinä housea ja varsinkin acid housea. Silloin tuntui, että ”nyt lähtee jalat alta”. Huh huh, se musiikki oli suoraan toisesta galaksista, Arttu kertoo.

 

Eräänlainen funk-sulkeuma tapahtui vuonna 2011, kun vuonna 1950 syntynyt amerikkalaisartisti Jerry the Cat teki biisin Artun kanssa. Muun muassa Parliamentissä ja Funkadelicissä soittanut Jerry on itsekin arvostettu dj, klubinpyörittäjä ja rytmimusiikin veteraani.

Arvaatteko yhteistyön hedelmän nimen? No, Nuclear Funk. Ja se alkaa näin: ”Can’t stop the funk / It was here before us – the funk”…

– Eihän ne vierailut aina onnistu, mutta joskus tapaa ihmisiä, joiden kanssa synkkaa välittömästi, Arttu paljastaa.

– Jerry on yksi sellaisista – todellinen herrasmies ja funky mofo.

Arttu paljastaa lopuksi myös kannattavansa kaikkien ”velkojen unohtamista” ja pitävänsä velkaa illuusiona.

– Eiköhän me olla jo eletty pelossa tarpeeksi kauan – nyt alkaa rakkauden aika.

 

Kuvateksti: Artun aika ei käy livenä pitkäksi. Lavalle roudataan sämpleri/sekvensseri, analogirumpukone ja monosyntikka. Hän vielä miksaa livenä efektien läpi aikaansaamansa musiikin.

 

Arttu esiintyy Kuudes aisti -festivaaleilla perjantaina 27.7. Hänen seuraava EP:nsä ilmestyy 4Lux -levymerkillä kesän lopulla.

 

– Petri Rautiainen

Arkistoista: Peilikuvassa jalkapalloilija Toni Kolehmainen

Eilen arkistoista pulpahti vanha Inter-kärjen hassuttelu. Tänään julkaistaan tasapuolisuuden nimissä TPS-jalkapalloilijan kanssa tehty juttu vuodelta 2012. Julkaistiin Turun Sanomien viikkoliitteessä.

Juttu tehtiin silloisen kapteenin Toni Kolehmaisen kanssa. Myös hän vastasi yllättävän hyvin kaikkiin kysymyksiin. Jutunteon jälkeen tuli keskusteltua urasta ja siitä, mitä jalkapalloilijan tulisi tehdä suurella vapaa-ajallaan. Kaiken kaikkiaan Kolehmaisesta jäi hyvin fiksu kuva – toivottavasti pärjää.

Juttutyyppi muuten ehti vaihtua vuodessa lempiasennosta peilikuvaksi. Nykyään samaa ideaa jatkaa päälehden puolella Täydellinen päivä.

En muista, miten viimeisessä sensuurikysymyksessä kävi.

 

Kapteeni Kolehmainen on vapaapäivinä huuhkajamaisimmillaan

 

Toni Kolehmainen, 24, on oululaislähtöinen jalkapalloilija. Hänet valittiin tämän kauden alussa TPS:n kapteeniksi. Kolehmainen on palloillut Englannissa ja Hollannissa. Tämän vuoden alussa hän debytoi Suomen maajoukkueessa.

 

Kuvateksti: Toni Kolehmainen näkee peilistä fyysisesti keskeneräisen miehenalun.

 

Kannat tämän kauden TPS:n kapteenin nauhaa. Kuka on joukkueen perämies?

Jarkko Hurme. On aina valmis hyppäämään ohjaksiin, jos kapteeni nukahtaa.

Jos joukkueenne olisi orkesteri, kuka soittaisi tuubaa?

Fysioterapeutti Anssi Salmivirta, koska sillä on issoimmat keuhkot.

Henkilökohtainen kummiyrityksesi on tunnettu olutmerkki. Tarkoittaako se sitä, että sinä tarjoat koko joukkueelle?

Sen pitäisi tarkoittaa sitä. Toivon mukaan se on neuvoteltavissa kummiyrityksen kanssa. Toistaiseksi neuvotteluita ei ole tosin käyty.

Mikä on oudoin ruumiinosa, jolla olet tehnyt maalin?

Olen tosi lahjaton maalintekijä, mutta Hollannissa pistin kerran erikoistilannereeneissä vasemmalla korvalla pallon omiin.

Minkä mallinen pasta on parhaimman makuista?

Klassinen spagetti.

Milloin olet huuhkajamaisimmillasi?

Vapaapäivinä. Olin katsomassa koomikko Sami Hedbergiä, ja hänellä oli hauska sketsi huuhkaja-krapulasta, ja tämä viittaa siihen.

Jos olisit kodinkone, mikä olisit?

Sauvasekoitin.

Jalkapalloilijoilla tuntuu olevan järjestään hienommat kampaukset kuin jääkiekkoilijoilla. Mistä luulet tämän johtuvan?

Hyvä kysymys. Josko siksi kun kotimaisilla futispelaajilla on pienempi palkka, niin pitää hurmata naiset geelikampauksien ja älyn turvin.

Mitä kannattaa tehdä ylensyöneelle mäyräkoiralle?

Aloittaa koirakarppaus.

Elämme paitsi eurokriisin myös kohta EM-kisojen aikoja. Pitäisikö talouttaan huonosti hoitaneiden maiden kisapaikkoja antaa AAA-luottoluokituksen maille, vaikkapa Suomelle?

Ei missään nimessä. Olisi härski homma ottaa menestys pelaajilta ja koutseilta, kun kirstunhoitajat ei osaa pitää asioista huolta.

TPS:n videokortissa seuratoverillesi esittämä kysymyksesi sensuroitiin. Kokeillaanko, meneekö se läpi tähän lehteen?

Kokeillaan vaan: ”missä, milloin ja kenelle menetit neitsyytesi”? Piti esittää uusi kysymys, ja kysyin onko ollut sukupuolitautia, ja jos on, niin mikä. Sekin sensuroitiin. Kysyin sitten loppujen lopuksi lempikirjaa ja se läpäisi sensuurin.

TPS:n seuraava kotipeli 16.6. Paavo Nurmi Stadionilla.

 

– Petri Rautiainen

Arkistoista: Timo Furuholm lempiasento-hassuttelussa

Eilisen jalkapallo-ottelun kunniaksi vanha lempiasento, jonka tein Turun Sanomiin kesällä 2011. Jutussa kysymyksiin vastasi eilenkin kentälle päässyt Timo Furuholm, joka haastatteluhetkellä edusti Turun Fc Interiä ja oli maalipörssin kärjessä.

Furuholm vastaili oikein herrasmiesmäisesti kysymyksiin. En ole haastatellut juurikaan muita urheilijoita kuin jalkapalloilijoita, mutta aina heitä haastatellessa on tullut ihmeteltyä, miten älykkäästi he elämään ja urheiluun yleensä suhtautuvat.

 

Kuninkaan kyyneleet liikuttavat aina 

 

Timo Furuholm, 23, on jalkapalloseura FC Interin hyökkääjä. Hänellä on myös yksi aikuisten maajoukkuepeli takanaan. Tällä hetkellä hän johtaa Veikkausliigan maalipörssiä.

 

Timo Furuholmin lempiasennossa nautitaan kahvista ”mummoasennossa” eli jalka toisen päällä. Kahvin jälkeen asennossa voi viettää aikaa sopivasti käden ulottuvilla olevan kirjan parissa.

 

Mitä mausteilla otat porilaisen, Porista kotoisin oleva Inter-kärki Timo Furuholm?

Niitä ei montaa tule syötyä, mutta tuplana kaikilla mausteilla kuten muutkin tuollaiset rasvaräiskäleet.

Olet Veikkausliigan maalipörssin kärjessä. Veikkaa, tuleeko Prince Suomeen vai ei.

(naurua) On helpompaa olla maalipörssin kärjessä kuin veikata tuo oikein. Kun niin moni haluaa Princen tänne, niin veikkaan optimistisesti: kyllä.

Milloin tuuletit viimeksi kentän ulkopuolella?

Eihän sen ulkopuolella tule juuri tuuletettua. Sanotaan, että tulen sitten tuulettamaan, kun rakastun tai saan ekan lapseni.

Maali hevosenpotkulla, banaanipotkulla, saksipotkulla vai kurkipotkulla?

Tämä on helppo. Kurkipotkulla – se on esteettisesti erittäin miellyttävä, eikä niin tavanomainen potku futiskentällä.

Tunnetussa Monty Python -sketsissä pelataan jalkapallo-ottelu Saksan ja Kreikan filosofien välillä. Kenen heistä kanssa jutustelisit puoliajalla ja mistä aiheesta?

Jos otan molemmista jengeistä yhden; Saksan joukkueesta Karl Marxin, jonka kanssa keskustelisin siitä, miten kapitalismin koura meitä täällä läiskii. Kreikan joukkueen Platonin kanssa kävisin kehityskeskusteluja vaikka ihannevaltiosta.

Miten saadaan näyttävä jalkapallotukka?

Olen ehkä väärä mies vastaamaan. No okei, mulla oli aika näyttävä tukka pari vuotta sitten, mutta se ei ollut kauhean siisti. Tätä kannattaisi kysyä David Beckhamilta tai mun parturi Johannalta.

Pitääkö Suomen tukea taloudellisesti Kreikkaa, Irlantia sekä mahdollisesti Portugalia ja Espanjaa – maita, jotka ovat menestyneet erinomaisesti jalkapallon arvokisoissa?

(naurua) Jos tehtäisiin niin, että vaihdettaisiin Jyrki Katainen Espanjan Xaviin – Katainen menisi laskemaan rahoja Espanjaan ja Xavi tulisi meidän maajoukkueen keskikentälle.

Paikallisvastustaja TPS:llä on kaksikin futisbiisiä; vanhempi 7 Seinähullun Veljeksen Nyt Teps!! – jalkapallo sekä uudempi Ressu Redfordin Sydän Rinnassa. Keneltä tilaisit biisin Interille?

Voi kuule. Yleensä futisbiisit ovat tosi huonoja, mutta jos valitaan kotimaisista, niin olen rakastunut Rubikin viimeiseen albumiin. Ne voisivat tehdä biisin ja featiksi voisi tulla vaikka joku räppäri, esimerkiksi Asa.

Pelaat numerolla 11. Jos paidanselkämyksesi pitäisi koristella numeroiden ja kirjainten sijaan muilla symboleita, mitä ne olisivat?

$ tai € eivät ainakaan tulisi kyseeseen, mutta ? tulisi, koska mulla ei ole aina varmuutta kaikista asioista elämässä. Jos saisi valita piirroksen selkään, ottaisin Yodan valomiekan kanssa. Ja olisi se <3:nkin ihan kiva.

Minkä jalkapallovideon kaivat useimmiten arkiston kätköistä?

Tunteellisena äijänä Jari Litmasen haastattelun Azerbaidžan-ottelun jälkeen, jossa hänelle tulee tippa linssiin. Se on aina herkkää, kun ”Kuningas” itkee.

Millä Turun toreista haluaisit tavata kauden päätteeksi?

Valitsen Vähätorin. Sieltä on lyhin matka Dynamoon.

 

FC Inter kohtaa KuPS:in Veritas-stadionilla 29.6. kello 18.30.

 

 

– Petri Rautiainen

Arkistoista: Turun teknokulttuuri ennen ja vuonna 2010

Vietin fantastisen viikonlopun kahden turkulaisen elektronisen musiikin yhdistyksen bileissä. Perjantai meni Tyemyy:n aktiivien kanssa ja lauantaina juhlittiin X-rustin 20-vuotista taivalta.

Olin jo vuonna 2010 kiinnostunut elektronisesta tanssimusiikista. Tein tämän aukeaman jutun silloin Turun ylioppilaslehteen. Haastattelin todella montaa, 4-5, tekijää ja koostin jutun kahteen tasoon: ennen ja nyt.

Joitain lapsellisuuksia kirjoitustyylissä näkyy olevan, mutta itse juttu tuntuu kiinnostavan edelleen, kun sitä sopiviin keskusteluihin linkkailen.

 

Turkulaiset teknotanssit syntyvät tekemällä itse

 

Turussa on reivattu neljällä vuosikymmenellä. Kesällä 1989 Hyperdelic Housers -kolmikko toi Suomeen ensimmäiset varastohallireivit. 2010-luvun Turussa tanssitaan edelleen pioneerien jalanjäljissä – tosin hyvin eri tavoin.

 

Kesä 1989, Iso-Britannia. Ennätyksellisen kuuman kesän aikana brittiläistä yhteiskuntaa vavisuttaa uudentyyppinen musiikkikulttuuri. Ensimmäiset reivit – siis elektronisen musiikin tahdittamat laittomat bileet – tuovat pelloille tuhansia ja tuhansia ekstaasin voimalla tanssivia ihmisiä.

Ne olivat jotain ennennäkemätöntä, jotain minkä merkitystä kerrataan jälkeenpäin lukuisissa brittiläisissä artikkeleissa ja dokumenteissa.

Vapaasti yhteen kerääntyneet, räjähtäneen ekstaasibuumin ja housejumputuksen vapauttamat ihmiset muodostuivat myöhemmissä tulkinnoissa vastalauseeksi vahvasti luokkiin jaetulle yhteiskunnalle. Reivejä on pidetty tanssivina protesteina ajan yksilökeskeiselle hengelle – silloinen pääministeri Margaret Thatcher oli kahta vuotta aikaisemmin kuuluisasti todennut ”ettei yhteiskuntaa ole, on vain yksilöitä”.

Reivit osoittivat, että me-hengen sytyttämiseen tarvittiin oikeastaan vain hieman tilaa ja kovaa soitettua elektronista musiikkia.

 

Kesä, 1989, Turku. Esko Routamaan, Tommi Grönlundin ja Mika Vainion muodostama Hyperdelic Housers järjestää vapaaehtoisten tuella ensimmäiset kotoiset reivit. Tästä alkaa noin kolmen vuoden jakso, jolloin lukemattomat tanssinnälkäiset turkulaiset pääsevät kokemaan uudenlaisen acid house -musiikin ravintolarajoitteiden ulkopuolella. Koko yön kestäviä tapahtumia on milloin missäkin: varastoissa, vuokratuissa biletiloissa, Kupittaan vanhalla savitehtaalla.

Näiden acid house -kekkereiden myötä Suomeen rantautuu uudenlaisen musiikkityylin lisäksi moderni bilekulttuuri. Huumeiden laaja viihdekäyttö jää tosin aikalaistodistajien mukaan Brittien saarille.

Toki Suomessa oli tanssittu ennenkin, mutta enimmäkseen hillitysti pari- ja diskotanssia. Muutos koko yön kestävään savun ja äänekkään acid housen yhteiskokemukseen oli ”täydellinen”, kertoo muutoksen kokenut, pelkällä etunimellä esiintyvä Heikki.

”Kannattaa muistaa, että keskiolut-baarit menivät kymmeneltä kiinni, yökerhot viimeistään puoli kaksi. Ovella oli kymmenen kerberosta kyttäämässä, ettei nuoriso vaan villinny liikaa – kaikki oli siis ihan kekkoslandiaa vielä”, Heikki muistelee.

”Musa oli ’vaihtoehtohetkiä’ lukuun ottamatta luokatonta listapaskaa. Kårenin lisäksi viikonlopun kohokohtia olivat TVO:n ’levyillat’, joissa usein soi indie- tai Stooges-henkinen rock – sitten tuli Hyperdelic Housersin varastohallimeininki, joka räjäytti pankin.”

 

Siinä missä brittien reivejä glorifioidaan edelleen kansakunnan yhdistäjänä, turkulaisen acid house-skenen merkityksestä löytyy lähinnä sivuhuomautuksia. Useimmiten acid-skene liitetään osaksi turkulaista punk-vastarintaa, epäkaupallisen ja omaehtoisen toiminnan jatkeeksi. Bilekulttuurin edelläkävijänä se ansaitsisi lisävalotusta, ainakin Heikin mukaan:

”Acid house-ilmiö oli ihan tasan yhtä merkittävä juttu Suomen musiikkielämälle kuin joku Suomen Talvisota 1939–1940 – ehkä jopa omasta mielestä merkittävämpi.”

Käypä esimerkki on tanssikulttuurin mullistus:

”Acid house antoi suomalaiselle heteromiehelle luvan tanssia ihan tanssimisen ja musiikin itsensä vuoksi, ilman naiseniskutarkoitusta tai väkinäistä hassuhaalari-pelleilyä. Vielä joskus kesällä 1988 en olisi voinut kuvitella, että parin vuoden päästä tanssisin yön yli ihan vapaaehtoisesti.”

 

Ehkäpä Hyperdelic Housersin perintö onkin juuri pienissä muutoksissa, jotka ovat vakiintuneet yöelämän normeiksi. Edes ryhmän Grönlund ei näe hirveästi yhteyttä silloisen toiminnan ja vallinneen yhteiskunnallisen tilanteen välillä.

”Turussa on aina ollut äärimmäisen ummehtunut sosiaalinen ja konservatiivinen ilmapiiri. Kun meidän toiminta oli omaehtoista niin jotkut saattoivat kokea sen radikaalilla tavalla raikkaaksi ja innostavaksi. Ainakin itse olimme innostuneita ja näimme paljon vaivaa bileiden järjestämisen eteen.”

Myös Heikin mielestä reiveihin liitetty yhteisöllisyys on liioiteltu myytti, ainakin verrattuna uudentyyppisen musiikin murrokseen.

”Henkilökohtaisia tanssikicksejähän sieltä mentiin hakemaan, vaikka niissä bileissä oli toisaalta vahva yhdessä olemisen ja tekemisen meininki. Olihan se tavallaan suuri juttu, että toisilleen vieraat ja erilaisiin alakulttuuriryhmiin kuuluvat tyypit tanssi niissä halleissa vieri vieressä. Yksi leimallinen piirrehän oli, että bileissä kävi kaiken sorttista jengiä ja kaikilla oli hauskaa. En muista minkään sortin tappeluita, toki sedät siniset sulkivat bileitä aina silloin tällöin.”

Hyperdelic Housersin veturi alkoi hidastua 90-luvun alussa, ”uutuudenviehätyksen kadottua” ja muiden tahojen ottaessa yöelämän vetovastuuta. Grönlundin mukaan yksi osatekijöistä oli periturkulainen viranomaisvastustus.

”Joskus 90-luvun alkupuolella olimme oikeudessakin aiheesta ja siitä kaikesta alkoi olla jo liikaa vaivaa.”

 

… Ja nyt 

2010-luvulla reivikulttuuri ja pioneerien perintö on kuitenkin kaikkea muuta kuin kuollut. Ääripäästä löytyy huippusuosittu ja visuaalisesti viimeistelty Hitto-klubi, joka tuo uutta elektronista musiikkia tasaisin väliajoin Klubille. Toisaalla undergroundissa ihmiset tamppaavat lattiaa pienemmän budjetin epäkaupallisissa ja itsejärjestetyissä teknobileissä. Puitteissa ja yleisömäärissä on suurta eroa, mutta kenties syvemmältä löytyy yhtäläisyyksiä.

 

Hitto-dj Riku Mikkola aka NoBets kertoo juuri kolme vuotta täyttävän klubin syntyneen acid house -skenen tavoin reaktiona klubikulttuurin pysähtyneisyydelle.

”Hitto-klubi tehtiin punk-asenteella, koska ei ollut klubimusiikin saralla sellaista, missä saisi revitellä kunnolla, ilman ylimääräisiä säännöksiä. Kiksutrance-kulttuurissahan se porukka tulee sinne pääsääntöisesti tanssimaan. Hitoissa taas se sekoilu on kuitenkin tärkeintä, mitä myös se musiikki avittaa.”

Pioneerien tavoin Hitto-klubi on tuoreen konemusiikin eturintamassa. Heidän bileissään on myös onnistuttu tasaamaan yksi niistä asenteista, jota vastaan elektronisen musiikin tekijät ovat aina kapinoineet: jako ihastelevaan yleisöön ja jalustalle nostettuun esiintyvään artistiin. Hitto-dj:t ovat aina itse vahvasti mukana bilefiiliksessä.

”Kyllä se menee aina siihen, ettei puoli kahdesta eteenpäin muista mitä on tapahtunut”, Nobets naurahtaa.

”Porukkaa käy sitten myöhemmin kiittelemässä musiikista, ei se ihan perseelleen voi mennä.”

 

Seppo Uimonen on taas toiminut underground-teknobileiden järjestäjänä jo viitisen vuotta. Hänen mukaansa syy maanalaisuuteen tulee siitä, että ”baareissa meitä katsotaan vähän kieroon, ja musiikista tai volyymistä saatetaan huomautella.”

Ja volyymiä ug-bileissä piisaa. Toisteinen, äänekäs tekno ja riittävän virikkeetön valaistus helpottaa vajoamista transsiin.

”Teknon ja hardcore-technon vaikutus kehoon perustuu sille, että ne tuntuvat elimistössä”, Uimonen selittää.

”Musiikin tempo on reilusti normaalia sydämenlyöntitahtia nopeampi. Kun ihmiset vielä valvoo ja tanssii koko yön, niin siitä tulee transsimainen kokemus. Vähän sama kuin pitkän matkan juoksussa tai triathlonissa, mutta musiikin kanssa.”

Tanssikulttuuriin on vähintään diskosta lähtien kuuluneet päihteet. Erityisen kovaan syyniin ovat joutuneet teknobileet. Uimonen, joka on itse absolutisti, kertoo että itse asiassa huumeet vaikeuttavat oloa heidän bileissään.

”Ne jotka hakee elämyksiä päihteiden tai viinan kautta eivät pysty nauttimaan siitä musiikista mitä soitamme. Nopea ja aggressiivinen musiikki vaikuttaa ilmeisen negatiivisella tavalla amfetamiinijohdannaisia vetävien ihmisten fiiliksiin.”

Pienen budjetin kellaribileissä myös korostuu ”ulossuljettujen” spontaani yhdessäolo.

”Monesti meidän tapahtumissa on kysytty esimerkiksi yleisöltä, jos joku voi myydä hetken lippuja tai käydä ostamassa vessapaperia. Ja sitten ihmiset ovat osallistuneet todella mielellään. Oikeastaan tee-se-itse tai tee-se-yhdessä-tekeminen luo sen kokonaisjutun musiikin kanssa.”

Näkeekö Uimonen skaalan ääripäistä löytyvistä järjestäjätahoista jotain yhteistä?

”Rakkaus musiikkiin. En halua mitenkään dissata isompien klubien järjestäjiä, en usko että kukaan tästä hyötyy taloudellisesti. Kyllähän tämä on vapaaehtoistyötä kaikki, meillä on vaan eri jutut mitä tehdään.”

 

Teksti: Petri Rautiainen

Arkistoista: Henkilöjutussa Chyde

Olen tekemässä taas laajempaa henkilöjuttua Turun ylioppilaslehteen koomikko/sarjakuvataiteilija Hugleikur Dagssonista.

Viime kerrasta onkin aikaa. Kirjoitin lehteen isomman henkkarijutun vuoden 2011 keväällä Chydestä eli Niko Toiskalliosta.

Tein jutun ennen Chyden järjestämää keikkaa. Otin muutamia havaintoja tilanteesta ja illasta mukaan juttuuni. Kirjoitin haastatteluvastaukset suoraan läppärille, mitä suosittelen muillekin. Tulee nopeampaa valmista, jos ei viivyttele haastiksen purun kanssa.

Ainakin haastateltava piti juttua muistaakseni varsin onnistuneena. Aika luettukin se taisi olla. Huikeita sitaatteja löytyy useampiakin.

 

Niin kauas kuin sanat kantavat

 

Lauri Hannus otti.

Hiphop on kulkenut Suomessa poukkoilevan matkan, ja suuren osan tuosta matkasta Niko Toiskallio eli Chyde on kulkenut sen kanssa. Veteraani on jättänyt paljon taakseen, eteenpäin ajaa yksi asia: sanat.

Niko Toiskallio oli pioneerien joukossa, kun hiphop saapui 80-luvulla Suomeen. Hän hankki ensimmäisen breakdance-kieltonsa ravintolaan vuonna -84.

Hän kirjoitti ensimmäiset englanninkieliset riiminsä jo -88, Positive Noise Orchestrassa.

Hän teki ”elämänsä suurimman virheen” vuosikymmenten vaihteessa MC Nikke-T:nä, kun levy-yhtiöt äkkäsivät suomenkielisen huumoriräpin kaupallisen potentiaalin.

Hän oli dj-keikalla dj sucks! -nimellä Jaakko Salovaaran kanssa ** JAAKKO EI LIITTYNYT TÄHÄN KEIKKAAN MITENKÄÄN**Tampereella vuonna 98, kun takahuoneessa Bom-Funk MC’s:in Raymond Ebanksille esiteltiin erästä CD-R:ää suomalaisen räpin tulevaisuutena. Kyseessä oli Fintelligensin tuleva merkkipaalu ”Voittamaton”.

Ja hän palasi valokeilaan Ritarikunnan Chydenä, kun suomenkielinen räp astui vuosituhannen alussa kansalliselle musiikkikentälle vakavasti otettavana taiteenlajina.

Nyt Chyde istuu edessäni Pikku-Torren pöydässä. Hänen järjestämänsä räppi-ilta on parhaillaan käynnissä, ja tupa on kymmenen maissa täynnä.

– En tunne kuin 20 prosenttia tästä yleisöstä, ennen tunsin kaikki, Chyde toteaa katsoessaan ympärilleen.

– Niin kauan kuin ollaan näin samaa mieltä yleisön kanssa niin keikkoja jaksaa järjestää.

Chyde on paitsi pitkän linjan räppäri myös tapahtumajärjestäjä, toimittaja, kriitikko ja deejii. Hänen tuttua ääntään ja hiphop-tietouttaan kuullaan maanantaisin YleX:n Mestarisoundissa, jo seitsemättä vuotta.

Joku ohittaa pöytämme ja kehuu hänelle suomalaishiphoptuottajan kokopitkää.

Chyde on turkulaisista toimijoista se, jolle nuoret paikalliset räppärit tuovat demonsa ja se, jolta aloittelevat järkkärit kyselevät tapahtumien järjestämisestä. Näille hän kertoo neuvoja varmaan yhtä innostuneesti ja eläytyen kuin nyt vastaa minulle.

 

Oldschoolin kova koulu

 

Neljänkymmenen toiselle puolen varttunut Chyde on kokenut lähes kaiken mitä suomalaisen räpin kentällä voi kokea. Suomesta löytyy vain kourallinen yhtä pitkään hiphopin parissa toimineita.

Kelataan kuitenkin historiaa vielä taaksepäin, takaisin hiphopin juurille, New Yorkin Bronxiin.

Hiphop kanavoi alun perin 80-luvulla nuorison itseilmaisun palon neljään elementtiin – tanssi, graffitimaalaus, tietynlainen dj-työskentely ja räppääminen – ja levitti ne maailmalle. Globaaliksi sittemmin kasvanut kulttuuri on aina katsonut taaksepäin noille juurilleen, nuoruutensa intoon ja ideaan siitä, että jokainen voi materiaalisesta niukkuudesta huolimatta ilmaista itseään: tanssivalla kehollaan, riimeillään, muiden levyjä manipuloimalla tai julkista tilaa maalaamalla.

Siinä missä noilta viriileiltä vuosilta löytyy kosolti legendoja ja roolimalleja, oikeanlaiseen vanhenemiseen ei hiphopilta juuri löydy vastauksia.

Varoittavia esimerkkejä kyllä löytyy, lähiajoiltakin: ensimmäiset räppibileet aikoinaan vuonna -73 järjestänyt dj Kool Herc (oik. nim. Clive Campbell) ei pystynyt tänä vuonna maksamaan sairaalakulujaan. Koko genren synnyttäneen deejiin avuksi on rientänyt vasta nyt joukko hiphop-bisneksellä vaurastuneita ja vaurastumatta jääneitä artisteja.

– Järkyttäviä rahamääriä on pyöritetty sillä duunilla mitä se on tehnyt. Räpin historia on epäoikeidenmukaisuuksia täynnä, siitä huolimatta että siinä viitataan koko ajan historiaan, Chyde kertoo.

 

Vanhenemisen taito

 

Chyde toki ansaitsisi monestakin syystä kauniita sanoja ikivihreydestään, arvostetuista levytyksistään ja laajasta panoksestaan turkulaiseen musiikkikulttuuriin.

Kiinnostavampaa on kuitenkin keskustella aikuistumisesta.

Kun ihminen vanhemmiten ymmärtää rajallisuutensa, alkavat asioiden tärkeysjärjestykset saada uutta painoa. Oleellinen erottuu epäolennaisesta.

– En millään muulla tavalla usko olevani konservatiivi, mutta ehkä jokaisella pitää olla joku juttu mistä pitää kiinni. Mulle se on ollut tämä, Chyde puntaroi.

– Ehkäpä kiitos kuuluu jopa niille ikäville pop-ajoilleni – mulla ei ole ollut tarvetta ajatella sen jälkeen, että mun biisit johtaisi muualle kuin siihen, että joku kuuntelee ne. Riippumatta siitä, onko kuulijoita 30 vai 30 tuhatta.

Myös hiphop on kulttuurina muuttunut siitä hetkestä, kun nuori Niko Toiskallio innostui Beat Street -leffasta.

– Silloin se tarjosi jotain täysin muuta teini-ikäiselle kuin valtavirtaistunut räppi nykyisin. Silloin levyjen soittaminenkin oli kummallista ja erilaista. Uho ja uhma sekä tekijöiden yhteinen muskettisoturimeininki sopivat aika hyvin mun 15-vuotiaan sielunmaisemaan.

Chyden mukaan perusajatus – tekemisestä omin päin – ei ole muuttunut.

– Se miten räppiä hyödynnetään kaupallisesti on taas täysin muuttunut, ajatellaan sitten Nikke-T:tä, tv:n breikkimainoksia tai 50 Centiä.

 

…ja sanomisen pakko

 

Chyde kertoo äänittäneensä aiemmin päivällä Ritarikunnan Lempi-Joen studiolla kaksi biisiä, toisen ruoanlaitosta ja toisen viskilikööristä. Ne molemmat ovat tulossa hänen soololevylleen, joka on nimetty: Kuilun partaalla. Nimi viittaa muun muassa sukupolvien väliseen kuiluun, sillä levyn taustoista vastaavat tietoisesti uuden sukupolven biittinikkarit.

– Nyt näitä tekstejä tehdessä olen miettinyt, että koska alan kuulostaa liian vanhalta. Ehkä vaihdan hitaampiin biitteihin, jos sikseen tulee, Chyde naurahtaa.

Sanomisen tapojen ja mahdollisuuksien kokeileminen ajaa häntä eteenpäin, ja on aina ajanut. Myös läpi kaupallisen huumoriräpin Nikke-T -kauden, jonka kalseuden – rahasta ja biletyksestä huolimatta – Chyde nopeasti huomasi.

– Se on aikakausi, joka on reilusti alle kymmenesosa mun elämästä. Se ei ikinä huonoimmassa vaiheessakaan koskettanut sitä mitä tein ja edelleen teen, Chyde selventää.

– En ollut silloin lopettamassa riimien kirjoittamista vaan vasta aloittamassa. Tavallaan koitan kaikella kirjoittamisella parantaa omia juttujani tai muistuttaa, että voi kertoa monilla eri tavoilla eri asioista. Siinä kilpailen itseni kanssa.

Hyvä että oli vasta aloittamassa.

Kun Toiskallio palasi vuosituhannen vaihteessa Chydenä Ritarikunnassa, tuloksena oli viisi levyä ja esimerkiksi suomalaisen räpin arkirealismin klassikkoja kuten ”Mä en jaksa” ja ”Pää täynnä tyhjää”. Kirjoittipa Chyde myös Tiktakin ensimmäisen levyn hittibiisien lyriikat.

 

Samanlainen läpi vuosikymmenien

 

Niin, ja myös Pizza Perjantai -mainoksen. Puristisimmissa hiphop-piireissä moista pidettiin häpeällisenä, vaikka rahanteko kuuluukin ulkomaiseen räppiin.

– Kyllä se masentaa minuakin. Puolituttu kysyi minua siihen. Olen tehnyt mainostekstejä muutenkin, koska niistä saa yleensä sen puolen vuoden rahat. Mun ei pitänyt esittää sitä, vaan vain kirjoittaa se, Chyde selventää.

– Me tehtiin Ritarikunnan kanssa viisi albumia eli noin 70 biisiä. Niihin olen oikeasti käyttänyt vaivaa, mutta niistä kaikista en ole saanut niin paljoa kuin sen mainoksen kirjoittamisesta vartissa. Se on aika huvittava se suhde.

Illan livevieras Asa saapuu selkäni takaa paikalle. Kättelemme.

– Puolustelin juuri mainosräppärin uraani, Chyde kommentoi huvittavaa tilanne Suomen kulutuskriittisimmälle räppärille.

 

Aina erilainen

 

Kysyn Chydeltä hänen elävästä perinnöstään Turun musiikkikentälle. Alun pohdinnan jälkeen hän arvioi sen löytyvän leppoisasta muttei väheksyvästä suhtautumisesta hiphoppiin.

– Sekä ironisesti että oikeasti sydäntä lämmittää, että tulee ihmisiä jotka sisäistävät hiphopkulttuurin muutamassa kuukaudessa ja sitten kasvavat siitä kuukaudessa ulos, Chyde kertoo.

– Kaikki mitä olen tehnyt, on aina ollut jotain muuta kuin muut samaan aikaan. Aluksi 80-luvulla tein jotain helvetin kummallista, mitä ei tajuttu, sitten tein Nikke-T:nä sitä mitä kukaan muu ei suostunut tekemään ja nykyään teen sitä, mitä kukaan trenditietoinen ei halua enää tehdä.

Myöhemmin illalla Asa nousee keikkalavalle. Setissä kuullaan uusi ”Hip hop hurraa”, jonka balkanbeat-taustan päälle Asa räppää:

Salee joudutte täällä maksamaan hinnan, jos meette mukana aina valtavan virran / Sana ylös! En saa selvää susta / olemalla oma itsesi saat arvostusta.

Chyde hymyilee levysoitinten takana, lippalakkinsa alla.

Arkistoista: Kun ennustaja povasi vuoden 2012 tapahtumat

Viime viikolla julkaistiin aika useasti luettu reportaasini Kosmisilta parapäiviltä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sotkeuduin yliluonnollisiin juttuaiheisiin.

Alla vuoden 2012 ensimmäiseen ts.-liitteeseen tehty juttu silloin käynnistyneen vuoden tapahtumista. Jututin juttua varten kahta ennustavaa tahoa, vedonlyöntitoimistoa ja ennustajaa.

Ehkä olisi pitänyt tehdä seurantajuttu siitä, moniko ennusteista osui oikeaan. Ainakaan euro-ennusteet eivät osuneet aivan nappiin.

Olisin luullut ennen jutuntekoa, että ennustajat keskittyisivät hyvin epämääräisiin luonnehdintoihin. Rouva Koskinen kuitenkin antoi aika monta tarkkaa ennustetta, jotka voivat, ja joista osa, menikin mönkään.

Lähtiessäni juttukeikalta sain muuten oman ennustuksen. Pyytämättä. Kuulemma tulevaisuuteni olisi lehtialan vastuullisissa esimiestehtävissä. Tällä hetkellä ei oikein siltä näytä.

 

Tuleva vuosi tarjottimella

 

 

Spoiler-varoitus: tässä jutussa paljastetaan tulevan vuoden tapahtumat. Tai ainakin yritetään paljastaa. Otin yhteyttä kahteen tahoon, joiden maine perustuu tulevaisuuden onnistuneeseen ennakointiin.

 

Ensiksi menestyvään vedonlyöntifirmaan, jotka määrittävät pienimmät kertoimet kaikkein luultavimmin toteutuville vaihtoehdoille. Koska vetoa lyödään muustakin kuin urheilusta, voi laskentatiimien tarjoamista kertoimista päätellä paljon tulevasta vuodesta.

– Vuoden 2012 mielenkiintoisia tapahtumia ovat ainakin euron tulevaisuus, talouden tilanne yleisesti sekä Nokian tulevaisuus, Unibetin Antti Tikka kertoo.

Esimerkiksi tarjolla on Kreikan pysyminen eurossa vuoden loppuun. Kerroin viittaisi Kreikan euro-jatkoon melkein kaksinkertaisella varmuudella. Rovion pörssilistautuminenkin on kertoimien valossa luultavimmin tämän vuoden tosiseikka.

Harmillisesti Unibet ei suostu antamaan kertoimia seuraavasta ydinonnettomuudesta tai valtansa kadottavasta yksinvaltiaasta.

– Meillä on selkeä linja, ettei ikävistä henkilökohtaisista aiheista tai laajempia ihmisjoukkoja koskevista tragedioista tehdä kertoimia.

 

Tulevaisuus jää siis varsin avoimeksi, joten käännyn seuraavan vaihtoehdon, meedio-selvänäkijä Ritva Koskisen puoleen. Hän on parturi-kampaaja, jonka suvussa on kulkenut selvänäkemisen lahja. 25 vuotta lahjasta ammentanut rouva kertoo olevansa pikemminkin terapeuttinen selvännäkijä kuin ennustaja.

Jutellessa käy ilmi, että hän on yksi Turun alueen kolmesta, jolla on kyseinen lahja. Ensivaikutelma varttuneesta naisesta ei ole kuitenkaan kovin mystinen. Parturi-kampaamon takahuoneessa hän kertoo tulevan vuoden teemoista. Kortteja tai kristallipalloa ei nyt tarvita.

– Yleisesti minulle nousee vaan tieto asioista, en mieti tai analysoi niitä. Nyt tuli sellainen olo, että en ole huolissani EU:sta. Ei mennä kauhean äkkiä parempaan suuntaan muttei notkahdeta huonompaan, hän toteaa.

– Kesän jälkeen ollaan nousussa.

Markkaan ei siis tarvitse palata. Muilla elon rintamilla ennusteet ovat varovaisia. Urheilupuolella ei tule hänen mukaansa isoja potteja, Niinistö voittaa, luonnonkatastrofit jäävät pieniksi ja arabimaiden kiehunta jäähtyy.

Säässä ja taloudessa sen sijaan tapahtuu.

– Paluuta vanhaan ei säässä ole. Eli joko on erittäin kylmä tai erittäin lämmin, Koskinen kertoo.

– Suomalaisten työpaikkojen puolesta olen huolissani. Uusi talouden veturi tulee kuitenkin vuonna 2012 lääketeollisuuden puolelta.

 

Hyvä hyvä. Tulevan vuoden ikäviä uutisia sen sijaan Koskinenkaan ei voi yksilöidysti kertoa, sillä niitä ei hänelle näytetä.

– Tulee tunne, että jotain tapahtuu, mutta se ei yksilöidy. Luojalle kiitos – minut suojataan eikä tragedioita näytetä.

Yhden pitkään ilmassa roikkuneen pahan onnen ennustuksen hän kuitenkin kumoaa. Toisin kuin inkat arvelivat, maailmanloppu ei ole tulossa joulukuussa.

– Ei pidä paikkaansa. Näitä vuosilukuja on aina ollut, Koskinen tyrmää.

 

Saamme siis kaiken todennäköisyyden mukaan elää ainakin vuoden loppuun.

 

Kuvateksti: Pitkän linjan meedio-selvänäkijä Ritva Koskinen kertoo ennustetusta maailmanlopusta.

 

– Petri Rautiainen