Arkistoista: Kun ennustaja povasi vuoden 2012 tapahtumat

Viime viikolla julkaistiin aika useasti luettu reportaasini Kosmisilta parapäiviltä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta, kun sotkeuduin yliluonnollisiin juttuaiheisiin.

Alla vuoden 2012 ensimmäiseen ts.-liitteeseen tehty juttu silloin käynnistyneen vuoden tapahtumista. Jututin juttua varten kahta ennustavaa tahoa, vedonlyöntitoimistoa ja ennustajaa.

Ehkä olisi pitänyt tehdä seurantajuttu siitä, moniko ennusteista osui oikeaan. Ainakaan euro-ennusteet eivät osuneet aivan nappiin.

Olisin luullut ennen jutuntekoa, että ennustajat keskittyisivät hyvin epämääräisiin luonnehdintoihin. Rouva Koskinen kuitenkin antoi aika monta tarkkaa ennustetta, jotka voivat, ja joista osa, menikin mönkään.

Lähtiessäni juttukeikalta sain muuten oman ennustuksen. Pyytämättä. Kuulemma tulevaisuuteni olisi lehtialan vastuullisissa esimiestehtävissä. Tällä hetkellä ei oikein siltä näytä.

 

Tuleva vuosi tarjottimella

 

 

Spoiler-varoitus: tässä jutussa paljastetaan tulevan vuoden tapahtumat. Tai ainakin yritetään paljastaa. Otin yhteyttä kahteen tahoon, joiden maine perustuu tulevaisuuden onnistuneeseen ennakointiin.

 

Ensiksi menestyvään vedonlyöntifirmaan, jotka määrittävät pienimmät kertoimet kaikkein luultavimmin toteutuville vaihtoehdoille. Koska vetoa lyödään muustakin kuin urheilusta, voi laskentatiimien tarjoamista kertoimista päätellä paljon tulevasta vuodesta.

– Vuoden 2012 mielenkiintoisia tapahtumia ovat ainakin euron tulevaisuus, talouden tilanne yleisesti sekä Nokian tulevaisuus, Unibetin Antti Tikka kertoo.

Esimerkiksi tarjolla on Kreikan pysyminen eurossa vuoden loppuun. Kerroin viittaisi Kreikan euro-jatkoon melkein kaksinkertaisella varmuudella. Rovion pörssilistautuminenkin on kertoimien valossa luultavimmin tämän vuoden tosiseikka.

Harmillisesti Unibet ei suostu antamaan kertoimia seuraavasta ydinonnettomuudesta tai valtansa kadottavasta yksinvaltiaasta.

– Meillä on selkeä linja, ettei ikävistä henkilökohtaisista aiheista tai laajempia ihmisjoukkoja koskevista tragedioista tehdä kertoimia.

 

Tulevaisuus jää siis varsin avoimeksi, joten käännyn seuraavan vaihtoehdon, meedio-selvänäkijä Ritva Koskisen puoleen. Hän on parturi-kampaaja, jonka suvussa on kulkenut selvänäkemisen lahja. 25 vuotta lahjasta ammentanut rouva kertoo olevansa pikemminkin terapeuttinen selvännäkijä kuin ennustaja.

Jutellessa käy ilmi, että hän on yksi Turun alueen kolmesta, jolla on kyseinen lahja. Ensivaikutelma varttuneesta naisesta ei ole kuitenkaan kovin mystinen. Parturi-kampaamon takahuoneessa hän kertoo tulevan vuoden teemoista. Kortteja tai kristallipalloa ei nyt tarvita.

– Yleisesti minulle nousee vaan tieto asioista, en mieti tai analysoi niitä. Nyt tuli sellainen olo, että en ole huolissani EU:sta. Ei mennä kauhean äkkiä parempaan suuntaan muttei notkahdeta huonompaan, hän toteaa.

– Kesän jälkeen ollaan nousussa.

Markkaan ei siis tarvitse palata. Muilla elon rintamilla ennusteet ovat varovaisia. Urheilupuolella ei tule hänen mukaansa isoja potteja, Niinistö voittaa, luonnonkatastrofit jäävät pieniksi ja arabimaiden kiehunta jäähtyy.

Säässä ja taloudessa sen sijaan tapahtuu.

– Paluuta vanhaan ei säässä ole. Eli joko on erittäin kylmä tai erittäin lämmin, Koskinen kertoo.

– Suomalaisten työpaikkojen puolesta olen huolissani. Uusi talouden veturi tulee kuitenkin vuonna 2012 lääketeollisuuden puolelta.

 

Hyvä hyvä. Tulevan vuoden ikäviä uutisia sen sijaan Koskinenkaan ei voi yksilöidysti kertoa, sillä niitä ei hänelle näytetä.

– Tulee tunne, että jotain tapahtuu, mutta se ei yksilöidy. Luojalle kiitos – minut suojataan eikä tragedioita näytetä.

Yhden pitkään ilmassa roikkuneen pahan onnen ennustuksen hän kuitenkin kumoaa. Toisin kuin inkat arvelivat, maailmanloppu ei ole tulossa joulukuussa.

– Ei pidä paikkaansa. Näitä vuosilukuja on aina ollut, Koskinen tyrmää.

 

Saamme siis kaiken todennäköisyyden mukaan elää ainakin vuoden loppuun.

 

Kuvateksti: Pitkän linjan meedio-selvänäkijä Ritva Koskinen kertoo ennustetusta maailmanlopusta.

 

– Petri Rautiainen

Mainokset

Arkistoista: Kun kriitikko kohtaa artistin

Vielä viime vuonna Turun Sanomien viikkoliitteissä oli tarjolla tilaa hauskoille ideoille ja kokeiluille. Kirjoitin sinne tämän artikkelin, jossa toin saman pöydän ääreen kriitikon ja tämän arvioiman bändin.

Jutun ideana oli mahdollistaa keskustelu osapuolten välillä. Kertoa avoimesti, miten arviot syntyvät ja millaisia arvioita muusikot haluaisivat lukea. Olin alunperin pitchannut ideaa niin, että istuisin itse pöydässä arvioijan ominaisuudessa, mutta ideaa rukattiin uuteen suuntaan palaverissa. Itse juttu jäi hivenen lyhyeksi, kenties parempi muoto olisi ollut radiokeskustelu tai vastaava?

En tiedä, onko samanlaista ideaa tehty muualla. Tarjosin Suomen Arvostelijain liitolle tästä laajempaa tapahtumaa apurahahaussa – katsotaan, miten käy.

 

Kun kriitikko kohtaa artistin

 

Levyarvion tekijä ja sen kohde kohtaavat harvoin. Yleensä kriitikko kuuntelee kotona levyä, kirjoittaa napakan arvion, jonka muusikot mahdollisesti lukevat. Sitten ollaan joko kohteliaasti hiljaa tai tehdään etikettivirhe ja avaudutaan epäonnistuneesta kriitikosta.

Kommunikaatio kulkee voittopuolisesti yhteen suuntaan. Ja osapuolet puhuvat enemmän omille yleisöilleen kuin toisilleen: kriitikko lukijoilleen, bändi faneilleen.

 

Nyt teimme kuvioon poikkeuksen: kutsuimme kriitikon samaan pöytään arvioimiensa artistien kanssa. Pöydälle nostettu kissa oli Suen kriitikon Ilkka Lapin 8-kouluarvosanan saanut arvostelu Cats On Firen uudesta levystä. Bändistä paikalle saapuivat Ville Hopponen ja Yrjö Ylijoki.

Kysytään ennen istuutumista tunnelmat.

– Mietin, tuleeko henkisesti turpaan bändiltä, Lappi pehmentää humoristisesti.

– Olen kuitenkin koittanut miettiä, että pitää pystyä seisomaan tekemisten ja sanojeni takana.

Entä muusikot? Molempien bändiläisten tunnelmat ovat ”jännittyneet mutta kiinnostuneet”.

 

Avataan siis patoluukku ja annetaan muusikoille vapaat kädet kerrankin kysyä kasvokkain kriitikolta mitä huvittaa.

– Miten paljon yleensä kuuntelet levyä?, Hopponen aloittaa.

– Koitan kuunnella seitsemän tai kahdeksan kertaa. Myöskin eri tilanteissa, Lappi kertoo.

– Sanoit arviossa, että levy avautui paremmin pikkuhiljaa. Pidin siitä: se viittaa siihen, että se olisi pitkäikäinen, Ylijoki poimii.

– Sen kohdan otin täysin positiivisena, Hopponen jatkaa.

– On kiva, jos kriitikko jaksaa keskittyä. Ja yleisestikin jos yrittää ymmärtää levyn sen omilla ehdoilla. Mun mielestä sä olit tehnyt niin.

 

Ruusujen jälkeen keskustelu ohjautuu risujen suuntaan. Arvioille on yleisesti vähän tilaa. Niitä kirjoitetaan ennakkoluulojen perusteella, ja välillä kriitikot kilpailevat ilkeydellään. Arvioijien omat odotukset paistavat läpi, mikä harmittaa bändiläisiä.

– Varsinkin ennen meihin liitettiin kaikenlaisia kliseitä. Olimme ”kirjastonhajuista nössöpoppia”, Hopponen antaa esimerkin.

Myös Lappi löytää kollegoidensa toimista kritisoitavaa.

– Joskus kriitikot kirjoittavat toisilleen ja koittavat pönkittää egoaan tai en tiedä mitä.

Arvioiden tekijöiltä myös puuttuu kriittisyyttä viittausten suhteen: Hopposen mukaan tiedotteisiin mainitut esimerkkibändit kulkeutuvat suodattumatta useimpiin arvioihin.

 

Käännetään vielä asetelmaa pöydän ympärillä. Millaisen arvosanan Lappi saa arviostaan Cats On Firen tyypeiltä?

– Seiskan ja kasin välissä, Ylijoki puntaroi.

– Minusta taas kutosen ja seiskan välissä, Hopponen kertoo.

– No suunnilleen niitä mä koulussakin sain, Lappi myöntää naurahtaen.

– Mitä olisin voinut tehdä paremmin?

Hopposen mukaan bändille tärkeitä sanoituksia olisi voinut käydä läpi vielä tarkemmin. Hän on huomannut yleisemminkin, että suomeksi laulavien sanoituksiin kiinnitetään aina huomiota mutta englanniksi laulavien ei juurikaan.

– Ehkä se on mun huono puoli arvioijana: kuuntelen paljon sanoituksia, mutta en taida paljon kirjoittaa niistä, Lappi arvelee.

 

Pöydästä noustaan melkein tunnin keskustelun jälkeen. Turpiin ei tullut. Pääsyynä lienee arvion yleispositiivinen sävy.

– Jos arvio olisi ollut huonompi, niin olisin ollut enempi myöhässä, Ylijoki vitsailee.

– Ja tivannut enempi perusteita.

Cats On Fire

Viisihenkinen Cats On Fire on kotoisin Vaasasta mutta sittemmin turkulaistunut. Neljä kokopitkää indierock-levyä – joista yksi on kokoelma – tehnyt yhtye on esiintynyt muun muassa Roomassa, Lontoossa ja Barcelonassa. Levyarviot Catsien aiemmista tuotoksista ovat olleet aika lailla positiivisia, ja bändin ihailijoihin lukeutuu muun muassa Reginan Iisa.

Kuvateksti: Kutsuimme vasemmalla istuvan kriitikko Ilkka Lapin ja oikealla istuvat Cats On Firen Ville Hopposen sekä Yrjö Ylijoen saman pöydän ääreen.

 

Cats On Fire keikalla Dynamossa 30.3. All Blackshirts To Me -levy on ulkona kuten myös Lapin siitä Sueen kirjoittama arvio.

 

– Petri Rautiainen

Arkistoista: Levykeräilijä Piitu Lintunen

Suomessa puuhaillaan paraikaa Dj-Kirjaa. Mukana on muun muassa Niveksen Matti, joka on toimittanut Flow-lehteä, joten projekti on hyvissä käsissä.

Olen itsekin kirjoittanut aika tiheään suomalaisesta dj-kentästä. Painotukseni on toki ollut Turku-keskeisempi kuin nyt tulevalla kirjalla.

Tämän pitkän jutun kirjoitin kesällä 2011 vain iPadillä toimivaan Illuusio-lehteen. Sittemmin lehden tuki loppui yhden vuoden jälkeen ja toiminta lakkasi.

Juttu kertoo vierailusta yhden levynkeräilijän kotona ja filosofisistakin pohdinnoista musiikin keräilyn viehätyksestä ja huonoista puolista sekä muutoksesta, jonka digi-musiikkimaailma tuo vinyylijemmareille. Lintunen vastailee hyvin, ja saadaan juttuun hieman kitkaakin rahasta puhuttaessa. Jutun kuvakin oli eri hieno.

 

Kadonneen musiikin metsästäjät

 

Piitu Lintunen haluaa tarjota kertaalleen unohdetulle musiikille toisen elämän. Kadonneen musiikin löytäjä metsästää harvojen omistajia vinyylilevyjä aikana, joka tarjoaa pelkän nettiyhteyden päässä hetki hetkeltä kasvavan digitaalisen musiikkimäärän.

 

Siellä ne ovat, kylki kyljessä, ääneti. Mahdollisesti jo poismenneiden muusikoiden vinyyliuriin taltioidut teokset, jotka säväyttävät vuosien, vuosikymmenten päästä nauhoitushetkestä, kun levysoittimen neula kulkee niitä pitkin.

Katson lukemattomia uppo-outoja LP-levyjä ja singlejä, jotka turkulainen deejii ja levynkeräilijä Piitu Lintunen, 44, on hankkinut itselleen vielä lukuisampien muiden joukosta. Lintusen olohuoneen yhden seinän peittävän kaapin alaosa on täynnä äänilevyjä ja se kattaa vain pienen osan hänen kokoelmastaan.

– Kaikki muut huoneet ovat levyjensäilytyskäytössä paitsi vessa. Kyllä mulla kaikki kaapit on täynnä levyjä, paitsi jääkaappi, Lintunen naurahtaa.

– Varasto on alhaalla, siellä on suurin osa. Näitä on muutama tuhat singleä ja muutama tuhat LP:tä. Myyn koko ajan myös pois, joten lukumäärä pysyy samana.

Koko levykokoelman kuunteluun menisi muutama kuukausi hänen elämästään. Siis ilman nukkumista ja muuta.

Harvinaisimmat hänen levyistään vaihtavat omistajaa useita satoja euroja vastaan. Se on aika mittava summa muutaman minuutin kuuloaistille tarjotusta nautinnosta. Erityisesti aikana, jona yhä kasvava osa musiikista on tarjolla netin kautta lähes ilmaiseksi.

– Ei kai haittaa, jos pistän taustamusiikkia?, Lintunen kysyy ja laittaa soimaan vanhan levyn, jonka paikannan jonnekin Karibian suuntaan.

 

Uuden ja uudelleen löytäminen

 

Mietin ääneen mikä saa Lintusen kaltaiset levykeräilijät haalimaan talonsa täyteen vain harvojen tuntemaa musiikkia, josta joutuu pulittamaan huikeita summia.

– En tiedä yhtään  keräilijää, joka tietäisi mitä ne paikkaa keräilemällä levyjä, Lintunen tunnustaa.

– Olen kerännyt aina levyjä ja kenttä, josta kerätä, on rajaton. Koko ajan löytyy jotain. Tällä hetkellä uusi into kohdistuu juurimusaan: vanhaan bluesiin ja maailmanmusiikkiin.

Lintusen kaltaisille keräilijöille olennaista on jatkuva uuden löytäminen – tai uudelleen löytäminen. Sen vuoksi hän ei luotaa pelkkiä levykauppoja, vaan myös radioasemien myyjäisiä, kirpputoreja ja liikuntakeskuksia. Osa kiinnostavista levyistä ei ole edes tullut koskaan myyntiin: niin kutsutut kirjastomusiikkilevyt olivat sellaisia näytekappaleita, joita lähetettiin mainostoimistoille ja elokuvien tekijöille, jotta nämä olisivat lisensoineet ne maksua vastaan.

– Pienet paikkakunnat jaksavat yllättää. Ja pienet kirpputorit, Lintunen alkaa kertoa.

– Hauskin löytöni oli 90-luvulla, Porista. Sanoin ennen automatkaa, että löytäisin Charles Williamsin Love is a very special thing -albumin. Porissa oli kirpputori, ja koko kirpputorilla oli vain kaksi levyä, pärekorissa. Toinen niistä oli tämä ennustamani levy. Myös ennakkoon tuntemattomat levyt, jotka paljastuvat lopulta hyviksi levyiksi ovat aina hauskoja löytöjä.

 

Kadonnen musiikin metsästäjät

 

Kovin kiinnostus, ja korkeimmat hinnat, kohdistuvat kuitenkin virallisen musiikkihistorian unohtamiin levyihin, jotka eivät erinomaisuudestaan huolimatta saaneet aikanaan isompaa huomiota osakseen. Kenties kyse oli huonosta markkinoinnista, kenties liian pienestä painosmäärästä, kenties länsimaisen musiikkimedian kyvyttömyydestä käsitellä muita kuin isoja poptähtiä. Tai kenties kyse oli vain huonosta onnesta, väärästä paikasta ja ajasta.

Nyt, vuosikymmenten päästä, joku mahdollisesti muunmaalainen keräilijä kuitenkin saattaa nostaa aikanaan unohdetun kappaleen arvoonsa. Vanhan musiikin keräilijöiden ja deejiiden kenttä on täynnä kaskuja siitä, miten keräilijät ovat hankkineet kertaalleen flopanneen artistin yhteystiedot käsiinsä ja vakuuttanut fanina tämän levyttäneen jotain upeaa.

Joskus kyseisiltä artisteilta löytyy kymmeniä kappaleita harvinaisuuksiksi muodostuneista levytyksistään. Osa niistä saattaa mennä levynkeräilijän haaviin, ja joskus uudelleenlöytäminen johtaa jopa virallisiin uusintajulkaisuihin.

Ajatuksessa on hivenen runollisuutta: erinomaisimmat muusikot saavat kiitoksensa ja levytys toisen elämän – vaikkakin vuosikymmenten viiveellä ja Suomen kaltaisista oudoista paikoista. Hyvä musiikki vakuuttaa lopulta ja pelastautuu unohdukselta.

– On mulla pioneerihenkisyys koko ajan mielessä. Välillä tuntuu kanssa evankelistalta, kun kerron uusista löydöistäni muille, Lintunen myöntää.

Haastattelun aikana Lintunen vastaa pariin puheluun muilta levyjensoittajilta. Hän myös kirjoittelee harrastajien foorumeille. Näissä yhteyksissä punoutuu muistiinpanojen verkko, säilyttämisen arvoisen marginaalimusiikin hajanainen historia.

– Kollektiivisuus on iso osa tätä juttua. On niitäkin keräilijöitä, joilla on helvetin iso kokoelma, joka menee niiden kuollessa kaatopaikalle, Lintunen linjaa.

 

… ja katoavat musiikin metsästäjät

 

Tuottaja ja äänen guru Brian Eno on todennut levytetyn musiikin olevan ohimenevä ilmiö, joka tulee lopulta korvautumaan jollain muulla. Visio ei ole utopistinen: Spotifyn ja Youtuben kaltaiset palvelut tarjoavat musiikkivirtaa vailla fyysisen levyn hankkimisen ja soittamisen rituaaleja.

Tämä tekee levyjenkeräilystä hankalampaa. Miten joku nykyajan tiedostona julkaistu levytys voi muodostua harvinaisuudeksi, kun sen soittokertoja tai painettua lukumäärää ei ole rajoitettu?

Lintusen suosima vinyyliformaatti näyttävine kansineen on tehnyt viimeiset vuodet paluuta ja moninkertaistanut sinänsä vaatimattomat myyntimääräänsä, mutta se tuntuu pikemminkin nostalgiselta pakoreitiltä kuin tulevaisuuden normilta.

Musiikin laittomasta ja laillisesta jakamisesta voi taittaa peistä loputtomiin, mutta nettiin on joka tapauksessa sen avustuksella huomaamatta rakentunut maailman kattavin musiikkikirjasto. Se täyttyy koko ajan, myös harvinaisella musiikilla, jota levynkeräilijät metsästävät.

Kaksi erilaista musiikin muistia kasvavat rinnan. Toinen säilyttää keräilijöiden kesken katoavia ja joka soittokerralla hiukan kuluvia vinyylilevyjä. Toinen kirjaa muistiin ja pistää jakoon kaiken, irrottaa musiikin hajoavista sekä katoavista fyysisistä kappaleista ja antaa jokaiselle netin äärelle pääsevälle ihmiselle mahdollisuuden. Toinen rajoitettu ja inhimillisen satunnainen, toinen rajaton ja konemaisen varma.

Lintunen ei näe suurta muutosta, ainakaan omassa keräilyssään. Hän nousee ja vaihtaa levyä levysoittimessa. Bändi on monirotuinen Solar Plexus.

– Tämä on ungoogleable, sitä on lähes mahdoton hakea hakukoneilla, Lintunen kertoo.

 

Olla, omistaa

 

Levyjen keräily ei ole kuitenkaan pelkästään ihannoitavaa musiikin vaalimista ja sen tuottaman ilon jakamista. Kokoelman kartuttamista ajaa usein yksinkertainen kilpailullinen vietti: halu omistaa enemmän ja harvinaisempia levyjä kuin muut.

Kyse ei ole pelkästään musiikin laadusta, vaan erottautumisesta – ja joskus myös deejiin oman arvon pönkittämisestä.

– Dj-skeneen kuuluu soul-puolella, ettei uusia löytöjä välttämättä jaeta. Niitä soitetaan uusilla etiketeillä ja väärillä nimillä, jotka johtavat harhaan. Jossain mielessä ymmärrän sitä, mutta välillä se on naurettavaa., Liitunen myöntää.

Ja toki kyse on myös rahasta.

– Välillä uusien löytöjen kanssa teen niin, että kaivan niitä itselleni useampia kappaleita samasta biisistä tai LP:stä ennen kuin annan muille siitä vihiä. No, se liittyy keräilyyn ja myyntiin, Lintunen kertoo.

Useampi kappale muiden aliarvioimaa tai löytämistään odottavaa hyvää levyä on ikään kuin valttien keräämistä käteen. Kun biisin tai levyn hienous sitten tulee esiin, keräilijälle ylimääräiset kappaleet vaihtavat omistajaa isoa rahaa tai muuta harvinaisuutta vastaan.

 

***

 

Kun valmistaudun lähtemään, Lintunen avaa ulko-oven viereisen kaapin ja ottaa sieltä koiran kaulapannan. Siellä on myös siistinä pinoina kasetteja, joista hän esittelee innostuneena yhden takakantta.

– Kerään myös suomalaista itsemurhaiskelmää. Sitä ei voi soittaa oikein missään, kun se on niin masentavaa. Ja iso osa siitä kamasta on julkaistu vain kaseteilla.

 

– Petri Rautiainen

Arkistoista: Munamaalari

Maailmassa on aina tilaa gonzo-journalismille.

Tässä Fifiin viime keväänä, sopivasti pääsiäisen alla kirjoittamani juttu Pricassosta, joka maalaa peniksellään. Aiemmin häntä ovat jututtanut mm. Vice-lehti. Juttu oli muistaakseni suhteellisen jaettu ja luettu Fifin sivuilla.

Navanalusjutuissa on joskus kiinnostavaa mennä johonkin muualle kuin vain ihmetellä sensaatiohakuisesti. Hakea joku toinen reaktio tai tulokulma aiheeseen.

Tässä jutussa se toinen näkökulma tulee häpeästä. Ensin hohotellaan yleisön kanssa penis-maalarille hauskoin kielikuvin ja sitten siirrytään miettimään, miksi tällaisia juttuja tehdään ja luodaankin jutussa hänestä ihminen, jolla on lapset, äiti ja lainaa.

 

Munamaalari

Tim Patch on Pricasso, maailman tunnetuin & ehkä ainoa peniksellään maalaava taiteilija.

Pricasson kuva. 

 

Puhelin soi Australiassa. Siihen vastaa Pricasso, maailman ainoa, tai ainakin tunnetuin, peniksellään tauluja maalaava  taiteilija. Luultavimmin hänelle soitetaan ensimmäistä kertaa Suomesta.

Harvoin yhtä monta kysymystä kilpailee haastattelun avauksesta. Joten aloitetaan vain alusta.

Rakentaja-puuseppä Tim Patchin matka Pricassoksi alkoi bileissä tehdystä ”et varmaan uskalla” -tempauksesta. Munalla maalaus onnistui yllättävän hyvin. Sen jälkeen hän selasi nettiä, josko joku muu tekisi maalaustaidetta kikkelillään.

Ei tehnyt, ainakaan vakavasti otettavasti.

”Kuka tahansa voi maalata peniksellään ja kutsua sitä taiteeksi”, puhelimessa hymyilevältä kuulostava Pricasso kertoo.

”Minun piti maalata yhtä hyvin, ellei jopa paremmin kuin iso osa muista taiteilijoista. Haastavin juttu maalata ovat muotokuvat, joten asetin itselleni päämäärän: kehittyisin niin hyväksi, että pystyisin maalaamaan mallista oikeannäköisen kuvan 20 minuutissa sukuelimilläni.”

Niin, sukuelimillä. Pricasso käyttää maalin levittämiseen työkalunsa lisäksi myös kasseja. Muotokuvien laajat reunat hän hoitaa yleensä persposkillaan. Homma hoituu yllättävän näpsäkästi, ja kuvista kyllä tunnistaa mallit.

 

Pippeli on miehen herkin osa sydämen jälkeen. Eikö maalin levittäminen sillä satu? Kankaan pintahan on joskus aika karheaa.

”Aluksi minulla oli muutamia ongelmia, koska useimmissa maaleissa on kalkkia. Se syö hitaasti ihoa. Tästä syystä olen kehittänyt vesipohjaisen, myrkyttömän maalin”, Pricasso avaa.

Hän kertoo kuulleensa, miten muutamat kundit ovat yrittäneet munamaalausta ronskeissa bileissä mutta kärsineet kitkasta. Pricassolta löytyy niksi siihenkin.

”Valmistelen nykyään kankaan pinnan hyvin sulavaksi, niin että penikseni ja kivekseni liukuvat sillä hankauksetta.”

Pricasson uran alkuvaiheen pahin ongelma oli hänen mukaansa kiihottumisen aikaansaama kankeus.

”Maalaaminen julkisesti tuntui silloin aika eroottiselta. Minun piti ottaa nopsa vatkaus, jonka jälkeen saatoin maalata hetken ihan rentoutuneena. Muutaman kuukauden jälkeen siitä tuli kuitenkin aika normaalia.”

Pricasso maalaa pääasiassa eroottisilla messuilla ja vastaavilla. Iso osa hänen tuloistaan tulee tällä hetkellä tilauksista, jotka hän maalaa sähköpostiinsa tulevista valokuvista. Maalausprosessi mutkalla taltioidaan videolle todisteeksi.

Se on sitä penistaitelijan leipätyötä. Laajempi ja kunnianhimoisempi teoskokonaisuus olisi tulossa, jos vain tilanne sallisi. Pricasso on myös lähettänyt teoksiaan kilpailuihin, saamatta isompaa tunnustusta.

Vuodet vaativat jo verojaan hänenkin uransa suhteen, minkä hän tiedostaa ääneen.

 

Pricasson tunnetuimpia duuneja lienevät hänen muotokuvansa poliitikoista. Kuvien muotokieli on satiirista, mutta provokatiivisinta niissä lienee se, että esimerkiksi Osama Bin Ladenin tai Sarah Palinin naamat on vedelty kankaalle orgaanisella pensselillä.

Sen kummempaa palautetta hän ei ole kuitenkaan saanut, mitä molemmat ihmettelemme.

”Me kaikki kyllä tiedämme, että näiden ihmisten asemat ovat riippuvaisia julkisesta mielipiteestä, joten jos heillä olisi oikeita mielipiteitä näistä muotokuvista, niin niiden sanominen olisi liian riskialtista.”

 

Tämäntyyppisiä lehtijuttuja tehdään yleensä kummallisuuksien ihmettelyn takia.  Ja koska toimittaja saa sanoa julkisesti ”penis”. Julkisuudesta eläville haastatelluille se on ilmaista mainosta.

Juttelen vielä haastattelun lopuksi miehestä Pricasson takana, Timistä.

Hän on kertomansa mukaan hiljainen, organisoimaton ja sotkuinen. Allekirjoittaisin kaksi viimeistä näkemieni haastattelujen perusteella.

Hän asuu kahden poikansa kanssa Antoni Gaudin tyyliin restauroidussa, upeassa talossa. On puheväleissä kummankin kanssa, mitä hän kummastelee. Hän taitaa tietää, ettei ole välttämättä helppoa olla peniksellä taiteilevan miehen lapsi. Tai äiti.

– En aloittanut peniksellä maalaamista ennen kuin äitini oli kuollut. Hän oli hauska ja inspiroiva persoona. Luulen, että hän olisi pitänyt tätä hauskana, Patch arvioi kuitenkin hyväntuulisesti.

 

Kuvateksti 2: Pricasson maalauksissaan käyttämät työvälineet löytyvät hänen jalkovälistään.

 

– Petri Rautiainen

Arkistoista: Kalervo Väänänen

Opiskeluvuosi alkaa korkeakouluissa ensi maanantaina. Sen kunniaksi julkaisen arkistoista Turun yliopiston rehtorin haastattelun viime vuodelta.

Juttu julkaistiin Turun Sanomissa. Juttutyypin idea oli Peilikuva. Jutuissa haastateltavat vastailivat hassutteleviin kysymyksiin ja kertoivat, mitä näkevät peiliin katsoessaan.

Kiireinen ja juuri aloittanut rehtori Väänänen vastaili erinomaisesti ja suostui kuvattavaksi yliopistorakennuksen pääaulan potrettigalleriassa niin, että hän piti tyhjiä taulukehyksiä kasvojensa rajaajana. Oikein hieno kuvaidea.

Kysymys-vastaus-jutuissa kannattaa aina tehdä niin hyvät kysymykset, että jo ne hauskuuttavat. Ja antaa kysymykset etukäteen. Lähes aina myös vastaukset ovat olleet hyviä ja oivaltavia. Kannattaa myös antaa haastateltavalle mahdollisuus kuitata huonoista kysymyksistä, niin kuin Väänänen tässä teki.

 

Rehtori sadattelee täyteisillä 

 

Kalervo Väänänen, 59, on Turun yliopiston seuraava rehtori. Hän on tutkinut muun muassa luukatoa ja toiminut Turussa biolääketieteen laitoksella. Väänänen on myös ollut Suomen Akatemian hallituksen jäsen ja toinen Itä-Suomen yliopiston nykyisistä rehtoreista.

 

Kuvateksti: Peilistä Väänästä katsoo aika tavallinen, rauhallinen mutta hieman malttamaton suomalainen mies.

 

Minkä edeltäjäsi jättämän esineen heität ensimmäiseksi menemään?

Sitäpä en osaa vielä sanoa, kun en tiedä mitä edeltäjäni pöydälleen jättää. Tuskin heitän mitään menemään.

Olet Finnish Bone Societyn perustajajäsen. Kenelle haluaisitte laittaa luun kurkkuun?

Haluaisin kaikille vahvat luut. En oikein usko luun kurkkuun laiton olevan hyvä tapa edistää asioita.

Miksi rehtorien muotokuvat ovat usein niin kelmeitä?

Toimittaja on tainnut katsella muita kuin yliopistojen rehtorien muotokuvia. Kelmeydestä ei niissä ole jälkeäkään.

Tulet Itä-Suomen yliopistosta. Montako kalakukkoa pakkaat mukaan?

Ainakin kaksi: muikkukukko ja ahvenkukko. Ihmettelen, miksei silakkakukko ole rannikolla yleisempi.

Mikä on hauskin yliopistomaailman perinneasusteista?

Tupsuhattu.

Mikä on lempikirosanasi ja milloin käytät sitä?

”No voi täyteinen!” Silloin, kun jokin asia hieman harmittaa. Niin kuin nyt tämä toimittajan kysely.

Panimoravintola Koulun Reksi-oluen kantavierreväkevyys on 16,20 % ja alkoholiprosentti  7,2. Mikä ovat vastaavat lukusi?

Suosin aika paljon miedompia juomia.

Yliopistouudistukselle sataa opetusministeriön teettämän arvion mukaan risuja. Millä hymiöllä kuvaisit yliopistolain onnistumista?

Kyllä minun hymiössäni ovat suupielet edelleen ylöspäin. Ei pidä tehdä liian pikaisia johtopäätöksiä. Yliopistolaki on peruselementeiltään varsin hyvä.

Kerro hauska tempaus opiskeluajoiltasi.

Kyllä professorin polkupyörä lipputangossa oli silloin, ja on varmaan edelleenkin, taattua laatua.

Osaatko tehdä täydellisen frontside ollien?

Skeittailu ei kuulu vahvuuksiini, joten kyllä tekemättä jää.

Toimit myös Suomen Akatemiassa. Voitko opettaa akatemialaisten salaisen tervehdyksen?

Akatemialaisten salainen tervehdys on ilman muuta ”Tieteen parhaaksi”.

Missä kunnossa ylioppilaslakkisi on?

Pelkäänpä, että elämän tuulet ovat minut jo erkaannuttaneet alkuperäisestä ylioppilaslakistani, joka oli useita numeroita liian pieni eikä oikein pysynyt päässä.

 

Kalervo Väänänen aloittaa Turun yliopiston rehtorina elokuussa.

 

– Petri Rautiainen

Lapsilisäkritiikin lastenvaivoista Schubakille ja muille

Olen seurannut viimeiset päivät vääntöä lapsilisistä, jonka kokoomusnuorten vpj Saul Schubak aloitti harkitsemattomilla ”heikointa ainesta” koskevilla kommentillaan.

En yllättynyt aikuisten kokoomuksen nopeasta irroittautumisesta Schubakin kannasta. En myöskään yllättynyt siitä, että lähes jokaisessa nettimediassa tämä nousi kuumimmaksi puheenaiheeksi. Medialle tarjottiin niin kutsuttu field day.

Schubakin oma blogipostaus kohun jälkeen sen sijaan yllätti. Siinä hän pyytelee lyhyesti anteeksi sanavalintaansa, mutta näkee asian vielä keskustelemisen arvoisena. Ilmeisesti valtava vastustus sekä kansan parista että puolueen sisältä ei riittänyt kääntämään nuoren poliitikon uimissuuntaa.

Saman poliittisen kölin alle kömpi muuten myös sheriffiviinaa nauttinut kokoomusnuorten Henri Heikkinen.

Näin demokratia toimii: omaa idiotismia saa itse kukin esitellä julkisessa keskustelussa avoimesti ja sensuuritta. Itseä fiksummat toivottavasti torppaavat kelvottomat ajatukset. Parhaat ideat selviytyvät.

***

Mikä sitten on se idea, joka tuli nyt huonosti ilmaistua mutta jota pitäisi silti harkita?

Tulkitsen, että Schubakin ”taloustiedettä” sivuava ajattelu kulkee jotakuinkin näin: verojen kautta kerätyt ja perheille jaetut lapsilisät vaikuttavat ihmisten käytökseen yhteiskunnassa. Ongelmaksi hän tuntuu kokevan ”heikomman aineksen” tuista kasvavan lisääntymishalun. Koska rahaa saa lapsia tekemällä, niitä tehdään, vaikka oma taloudellinen tilanne ei ilman tukia antaisi myöten.

Lapsilisät siis ikään kuin antavat väärän kuvan perheen tai vanhemman kelpoisuudesta, joka vertautuu nyt taloudelliseen vaurauteen. Tästä on seurauksena Schubakin mukaan syrjäytymistä ja huostaanottoja, kun kunnollista kotia ei pystytäkään tarjoamaan, vaikka lapset on hankittu.

(Huom! Lapsilisät eivät myöskään ole bonus tukien päälle, vaan ne vähennetään toimeentulotuesta. Miten oikeasti vaikuttamattomat tuet voivat vaikuttaa ”huonomman aineksen” käytökseen?)

En ole ensimmäinen enkä viimeinen, joka esittää tämän vastaväitteen: toimivatko ihmiset lapsia hankkiessaan todellakin näin? Edes tilastollisesti? Onko linja syystä seuraukseen suora ja selkeä?

Kauppatieteiden tohtori Alf Rehn kritisoi tätä oletusta Facebookissaan:

Mutta kun yritetään todeta että taloustieteet sanovat niin tai näin, olettamuksena että taloustieteet ovat jotenkin pystyneet luomaan absoluuttisen totuuden tästä(kään) asiasta, silloin minua – taloustieteiden professorina (joten jos ehdottomasti haluat käyttää titteleitä olen prof, en hra) – ärsyttää. Minä en väitä tietäväni miten tuet vaikuttavat ihmisten käyttäytymiseen, koska olen lukenut vain sen parisataa tieteellistä työtä tästä, ja ne eivät mitenkään anna selkeää vastausta. Toisin sanoen, minulla on vastakkainen mielipide siihen että taloustieteitä käytetään tylppänä aseena, näinkin monimutkaisessa kysymyksessä.

Toisin sanoen, looginen fakta on että ”sitä mitä tuetaan joko saadaan lisää tai sitten ei, riippuen siitä miten tuki vaikuttaa tähän”.

Rehnin mukaan taloustieteet eivät sinällään anna selkeää totuutta siitä, miten tuet vaikuttavat ihmisten päätöksentekoon. Kyse ei ole nyt luonnontieteestä, jossa luonnonlait pätevät aina ja kaikkialla, vaan tilastollisesta tieteestä, jossa makrotaloustieteen teorioita testataan aineistojen avulla. Mukana on aina todella paljon muuttujia, joiden yhteisvaikutusta ei voi selkeästi erottaa syyksi ja seuraukseksi.

Selkeää tukea Schubak tai kukaan muukaan ei argumentilleen taloustieteestä siis saa.

Asiaa voi kukin miettiä myös maalaisjärjellä. Miten tehdään päätös lapsen hankkimisesta? Lasketaanko kasvusijoituksen nettonykyarvoa? Mietitäänkö kaikkea sitä, mitä kaikkea tuilla saadaan hankittua? Vai onko kyse jostain muusta?

En voi sanoa kaikkien puolesta, mutta uskoisin lisääntymisen olevan sellainen päätös, joka asettaa muut elämän osa-alueet uuteen valoon. Kyse on toisesta ihmisestä, joka on täysin riippuvainen sinun kyvystä kasvattaa hänet. Uskon, ettei kukaan halua tarjota lapselleen epävakaata ja turvatonta elämää pelkkien tukien varassa. Uskon, että vanhemmat haluavat tarjota lapsilleen parasta, vaikka kuuluisivat itse yhteiskunnan ”heikompaan ainekseen”. Tuet eivät ole ihmiselle motivoiva päämäärä, vaan lastentarvikkeisiin ja ruokaan menevä avustus, kädenojennus valtiolta.

Yksinkertaisesti, en usko lapsilisän olevan niin keskeinen vaikuttaja ihmisten päätöksessä, kun mietitään lapsen hankintaa. Ei se muksu ole kahvipaketti, joka ostetaan, kun sattuu olemaan hyvä tarjous.

***

Lapsilisien leikkaajilla on todistusvastuu lapsilisäpolitiikan ja sen aiheuttaman käytöksen yhteyden osoittamisessa. Schubakin mukaan ”tutkittua tietoa tämänkaltaisten tukien vääristävästä vaikutuksesta on yllin kyllin”, mutta hän ei jaksa tai ehdi hakea yhtään viitettä blogiinsa. Ainoa lähde on Youtubeen ladattu videohaastis. Ilmeisesti hänen yliopistossaan tieteellisyyden kriteerit ovat löysemmät kuin tuntemani.

Kertaakaan näiden tukien suomalaiset leikkaajat eivät ole kertoneet niiden positiivisista vaikutuksista. Ainoa marmatuksen aihe on niiden käyttäytymistä ”vääristävä” vaikutus, jota maustetaan pelotteluilla tukiväärinkäytöksistä ja huolella huostaanotoista.

Minä googlasin lapsilisät + vaikutukset. Sain tämän artikkelin luettavakseni. Se on tieteellinen tutkimus Kanadasta parin vuoden takaa. Siis oikeaa dataa, Cambridgen yliopistosta. Aikaa hakuun meni 5 minuuttia.

Ote tiivistelmästä:

The findings suggest that child benefit programs
in Canada had significant positive effects on test scores, as has been featured in the existing literature.
However, we also find that several measures of both child and maternal mental health and well-being
show marked improvement with higher child benefits.

Eli korkeammat lapsilisäohjelmat paransivat merkittävästi tuloksia, kuten aiempikin tutkimus osoittaa. Ne vaikuttavat mielialaan lapsen kotona, ehkä niin, että vanhempi kokee olevansa tuettu kasvatustehtävässään ja vähemmän stressaantunut selviämisestä. Tämä turvallisempi ilmapiiri vaikuttaa sitten lasten kasvatukseen ja näiden tulevaan menestymiseen.

On ironista, että samaan aikaan kun Schubak retorisoi ”lapsen oikeudesta hyvään elämään”, hän valmistautuu leikkaamaan yhtä tutkitusti todistettua välinettä, joka lisää lasten ja vanhempien mielenterveyttä kautta linjan. Se antaa tasapuolisesti parempia eväitä maailmaan ja ehkäisee syrjäytymistä. En tiedä, mikä näiden antama tuotto voisi laskennallisesti olla, mutta kansan tasolla se lienee merkittävä asia.

Totta kai tuilla on hintalappunsa, joka maksetaan veroilla. Mutta onko meillä varaa lisätä todistetusti pahoinvointia siksi, etteivät eräät poliittiset aktiivit näe edemmäs kuin ideologiansa vastakkainasetteluun: sosiaalietuuksia nauttiviin vempuilijoihin ja lisääntymisensä palkallaan oikeuttaviin tuloksentekijöihin?

***

Olen aina pitänyt Suomesta siksi, että täällä myös yhteiskunnan ”heikoimmalla aineksella” on mahdollisuus päästä elämässä pitkälle. Minusta se on hyvä lähtökohta yhteiskunnalle.

Kommentoida saa alle.

– Petri

Ei kysytty, mutta tässä olisivat olleet ehdokkaani tulevaisuuden tusinaan

Huomasin muutama päivä sitten, että nyt taas julkaistaan YleX:n ja Rumban tulevaisuuden tusina -ehdokkaita. Listan ideana on siis se, että kotimaisilta musatoimittajilta kysytään kolme kotimaista ehdokasta, jotka ovat tulevaisuuden lupauksia. Ehtona on se, että omaa kokopitkää julkaisua ei ole saanut olla.

Tänään tajusin, että äänestin viime vuonna samassa äänestyksessä. (Asetin ehdolle Artun/Lumpin, Avesin ja Sans Paraden).

Mikään näistä viime vuoden ehdokkaistani ei päässyt lopulliselle listalle. Arttu kuitenkin jatkoi Euroopan valloitusta ja teki festarikeikan 6. aistissa, Aves ilmeisesti levyttää nyt ja Solitille sainattu Sans Parade samoin. Artusta tein lehtijutunkin Turun Sanomiin. Joitain lupauksia siis täytettiin.

Tänä vuonna kolmea ehdokastani ei siis pyydetty syystä tai toisesta, vaikka kirjoitankin edelleen suhteellisen ahkerasti erityisesti musiikista yhteen Suomen suurimpiin kuuluviin sanomalehteen. Ja musiikin erikoislehtiin kuten Bassoon ja Flow-lehteen. Ja järjestän tapahtumia Turussa. Ja soitan levyjä muutaman kerran kuussa.

Minulta kuitenkin pyydettiin ehdokkaita tuolla FB:n puolella, joten tässä niitä. Valitsin kolme kovaa nimeä ja muutaman bonarin. Turha näitä nyt pantata.

Karri Koira

Karri on Suomen parhaita viihdyttäjiä ja luultavasti Monspin seuraava kultalevyttäjä. Kesä on mennyt tupaten täysien, täysillä mukana laulavien yleisöjen edessä. Karri tekee hauskanpidosta ja r’n’b:n kanavoinnista mutkatonta. On upeaa, että nyt Suomessakin tehdään maailmanluokan pehmoräpmusaa ilman hekottelua.

Serefe Soundsystem

Bändi, josta en tiedä vielä juuri mitään. Ketä tässä on? Keikkailevatko? En tunne balkan-skeneä hyvin, mutta Serefe Soundsystem on vakuuttanut kahdella omalla biisillään. Aina kun kuuntelen niitä, mietin miten ne ajaisivat dj-keikalla yleisön kuuhulluuteen, josta on bändin laulaja on ottanut oman siivunsa.

Beverly Girls

Beverly Girls on varmaankin katsonut liikuttuneena samoja Princen ja Alexander O’Nealin videoita kuin minäkin. Mietin pitkään, jaksanko innostua tästä. Ongelma on siinä, että verrokit kasarilta tekivät huippuolosuhteissa huippumuusikoin kaiken niin hyvin. Flow-keikan sooloja seuratessa tajusin, miten kovia muusikoita BG:ssä on. Tästä voi hyvin tulla jotain.

+ Turku-bonus

Loft Apartment

Turkulainen Loft Apartment tekee laadukasta soundia tyyliin the XX ja muut brittistep-skenen nimet. Demoasteen bändi on kerännyt 12K kuuntelukertaa Soundcloudissa yhdelle biisille, which is nice. Toivottavasti treeniä jaksetaan tehdä, kokeiluja paletin kanssa ja opastustakin on saatavilla. Nyt jo löytyy kivoja voksukoukkuja ja korvaa tunnelmalle.

LA:n Aaron tunnenkin jo muista piireistä, myönnettäköön se.

***

Unohtuiko joku? Alle saa kommentoida.

– Petri